Artikkelissa rakennetaan siltaa suomalaisen kulttuurisen
musiikintutkimuksen ja feministisen kulttuurisen lihavuustutkimuksen
välillä ensimmäistä kertaa. Tavoitteena on tarkastella kriittisesti
painodiskursseja suomalaisessa populaarimusiikissa kolmen esimerkin
kautta: Kipparikvartetin ‘On lautalla pienoinen kahvila’ (1951), Leevi
and the Leavingsin ‘Sopivasti lihava’ (1988), ja Jukka Pojan ‘Pläski’
(2007). Musiikkia analysoidaan sekä lyriikoiden että soivan materiaalin
tasolla kulttuurisen lähiluvun avulla (Middleton 2012, Richardson 2016) ,
erityistä huomiota painon kuvailuun kiinnittäen. Yhtenä lisänäkökulmana
artikkelissa käytetään autoetnografiaa (Kyrölä 2014), jossa tutkija tuo
omia muistikuviaan ilmi laulujen esitys- tai kuulemistilanteissa
esimerkkinä lihavan ihmisen kokemuksesta painodiskurssin musiikillisesta
kuvailusta. Laulujen ja niiden painodiskurssien kautta avautuu useita
kysymyksiä koskien laulujen naiskuvia, niiden seksualisointia ja
kehollistamista, sekä niiden ihannointia ja kammoksumista. Lisäksi
artikkelissa analysoidaan suomalaisuuden käsitettä (Lehtonen, Löytty
& Ruuska 2004) osana hyväksyttävää naiseutta ja lihavuutta.

Kipparikvartetin ‘On lautalla pienoinen kahvila’ kuvailee kahta
naista, Sannia ja Marleenaa, joista toinen on kaunis, toinen pullukka.
Leevi and the Leavingsin ‘Sopivasti lihava’ kuvailee lihavaa naista
seksuaalisena fetissinä. Jukka Pojan ‘Pläski’ levittää kehopositiivista
kuvaa antamalla luvan olla “pläski”, jota voi verrata hiphop-kulttuurin
sanaan “phat” (Gross 2005). Kaikkien laulujen nais- ja kehokuvia
lähestytään huumorin kautta. Artikkelissa pohditaan, onko ilakoiva,
karnevalistinen lähestymistapa toiseuttava vai hyväksyvä strategia
kuvaamaan lihavaa kehoa, ja miten haluttava naiseus kuvastuu
lihavuuteen. Hyväksyttävä naiseus on kaikissa esimerkeissä
kyseenalaistettu tila liittyen nimenomaan lihavuuteen, seksuaalisuuteen
ja kehollisuuteen, ja tätä ambivalenttia suhtautumista kuvataan sekä
lyriikkojen että soivan materiaalin tasolla.