Jäljitän tässä artikkelissa vaiheita, joiden myötä suomalaisen mytologian tutkimus kohtasi vertailevan uskontotieteen. Uskontotieteen itseymmärrys on Suomessa rakentunut paljolti kytköksissä kansanperinnettä, kielisukulaisuutta ja suomalaisen identiteetin rakennuspalikoita tutkimaan syntyneiden tieteenalojen akateemisiin perinteisiin. Varhemmin huomion kohteena ovat olleet Mikael Agricola, Christfrid Ganander, M. A. Castrén ja Elias Lönnrot sekä Julius ja Kaarle Krohn, joiden hartioille on sovitettu myös uskontotieteen kansallisen linjanluojan manttelia (ks. Pentikäinen 1995, 148 ̶ 149). Se, mikä aiemmissa uskontotiedettä koskevissa tai sivuavissa tutkimushistoriallisissa kartoituksissa on jäänyt noteeraamatta, on Suomen ensimmäisen sanskritistin Abraham Herman August Kellgrenin (1822–1856) rooli aikakauden aatteellisessa ja tieteellisessä miljöössä.