Oppivelvollisuuskoulun hallinta Suomessa on historiallisesti muotoutunut kansallisen ja paikallisen (kunnallisen) päätäntävallan yhdistelmäksi. Suomalaisessa koulutuspolitiikassa on toteutettu universalismin ideologiaa koulutuksen paikallisen saavutettavuuden, progressiivisen rahoituspohjan, olosuhteita tasoittavan resurssien jaon sekä yksityiskohtaisen sääntelyn avulla. 1990-luvulta alkaen aikaisempi ja yhtenäisempi kansallinen universalismi on muuntunut useiksi paikallisiksi universalismeiksi, jotka ovat aikaisempaa herkempiä taloudellisille ja väestöllisille reunaehdoille.

Kuvaamme artikkelissa miten muuttuva valtio–kunta -ohjaussuhde on eriyttänyt paikalisia perusopetuksen järjestämisen institutionaalisia tiloja – ja samalla perusopetuksen savutettavuuden yhdenvertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Aluksi esitämme koulutuksen ohjausjärjestelmän yleisiä muutoksia 1980-luvulta 2020-luvulle. Tarkastelemme valtion ja kuntien välisen ohjaussuhteen kehityslinjoja sekä perusopetuksen järjestämisisen reunaehtojen muutoksia. Olemme harkinnanvaraisesti valinneet kolme tapauskuntaa, jotka toimivat esimerkkeinä tapahtuneista muutoksista. Tapauskunnat eivät ole analyysin perusteella muodostettuja tyyppitapauksia, vaan ne edustavat maantieteellisesti, väestöllisesti ja kouluverkon muutostarpeen osalta mahdollisimman erilaisia kuntia. Jäsennämme paikallisten institutionaalisten tilojen eriytymistä Tilastokeskuksen, Opetushallituksen ja Kuntaliiton rekistereiden sekä kuntien www-sivujen avulla.