Oikeudenkäynnissä tuomioistuin arvioi näyttöä ja tekee ratkaisunsa toteen näytettyjen seikkojen perusteella. Tuomioistuimen ratkaisun perusteeksi valikoitunut käsitys todellisuudesta on askarruttanut tutkijoita kautta aikojen. Tässä kirjoituksessa tarkastelemme prosessioikeuden kehitystä laajalla kaarella 1700-luvulta alkaen, jolloin oikeudenkäyttöä koskevat säännöt kehittyivät doktriiniksi ja käsitys totuudesta vakiintui empiirisen filosofian vaikutuksesta. Pohdimme prosessioikeuden yleisten oppien asemaa ja käsitystä prosessuaalisesta totuudesta. Havaitsemme, että merkittäviä impulsseja prosessioikeuteen on tullut muiden tieteenalojen suunnasta ja poikkitieteellisestä tutkimuksesta. Viime vuosina useat tutkijat ovat nojautuneet teorioihin, joissa tarkastellaan käsitystä todellisuudesta sosiaalisesti rakentuneena. Tämä on johtanut pohtimaan sitä, miten todistelun vastaanottamiseen ja tulkintaan vaikuttavat oikeussääntöjen lisäksi tulkitsijoiden omaksumat ajatusmallit. Prosessioikeus ei ole yksityiskohtiin keskittynyt sääntökokoelma, vaan filosofisia näkemyksiä heijastava tieteenala.