Lähisuhdeväkivalta on maailmanlaajuinen vakava sosiaalinen ja terveydellinen ongelma sekä ihmisoikeuskysymys. Tutkimukset osoittavat, että läheisissä suhteissa tapahtuva väkivalta on tyypillisesti lisääntynyt yhteiskunnallisten kriisien, kuten pandemioiden ja luonnonkatastrofien yhteydessä. Suositukset ja rajoitukset sosiaalisten kontaktien välttämiseen ovat olleet perusteltuja koronaviruksen leviämisen estämisessä. Lähisuhdeväkivallan kokijat kotiin eristäytyminen on kuitenkin saattanut aiempaa haavoittuvampaan asemaan. Artikkelissa jäsennetään väkivaltatyöntekijöiden näkemyksiä lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden avun saamisen haasteista ja kysytään, miten turvakodeista ja väkivaltatyön avopalveluista lähisuhdeväkivaltaan apua hakeneiden tilanne ja palvelujen saatavuus on korona-aikana muuttunut. Empiirisenä aineistona käytetään turvakodeista korona-aikana kerättyjä seurantakyselyjä sekä turvakotien ja väkivaltatyön avopalvelujen työntekijöiden fokusryhmähaastatteluja. Laadullisen tutkimuksen analyysimenetelmänä hyödynnetään temaattista sisällönanalyysia. Tulokset osoittavat, että kotiin eristäytyminen korona-aikana on mahdollistanut ja tehnyt näkyväksi pakottavan kontrollin ja vallankäytön tapoja, jotka ovat vaikeuttaneet lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden avun hakemista ja vastaanottamista. Esimerkiksi digitaalisen ja taloudellisen väkivallan muodot ovat nousseet aiempaa vahvemmin esille asiakastyössä. Myös lasten määrän väheneminen turvakodeissa, lasten katoaminen väkivaltatyön piiristä ja haavoittuvien ryhmien, kuten ulkomaalaistaustaisten palvelujen piiriin pääseminen ovat herättäneet huolta ammattilaisten keskuudessa. Korona-ajan arjen ja työn käytäntöjen muutokset sekä pandemiaan liittyvät uhat ja pelot asettavat haasteita väkivaltatyölle ja palvelujärjestelmälle. Tieto siitä, miten koronatilanne vaikuttaa avun hakemiseen, tarjoamiseen ja vastaanottamiseen on tärkeää väkivaltainterventioiden kohdentamiseksi ja tuen ja palveluiden saatavuuden turvaamiseksi.