Katsausartikkelissa tarkastellaan, miten Suomen sisällissodan hävinneen puolen rooli sodassa, kokemukset ja muistaminen on huomioitu suomalaisessa yhteiskunnassa eri aikakausina. Aihetta lähestytään kolmesta näkökulmasta. Ensimmäiseksi tarkastelun kohteena on punaisten huomioiminen historiantutkimuksessa ja kouluopetuksessa. Toiseksi tutkitaan, miten punaisten kokemuksia on käsitelty taiteissa, kuten kirjallisuudessa, elokuvissa ja näytelmissä. Kolmanneksi pohditaan, miten punaisia on muistettu, niin julkisesti kuin yksityisesti. Artikkelin keskeisiä työkaluja ovat historiapolitiikan, muistin politiikan, historiakulttuurin ja historiatietoisuuden käsitteet. Sisällissotaa koskevassa historian tuottamisessa historiapolitiikka on aina läsnä, kun päätetään, millaiset tulkinnat historiantutkimuksessa ja kulttuurissa ovat kulloinkin hyväksyttäviä. Vuoden 1918 jälkeen nämä tulkinnat olivat voittajien sanelemia, mikä on universaali ilmiö. Samoin sodan jälkeen punaisia kohtaan harjoitettiin vahvaa muistin politiikkaa. Hävinneitä ei kirjoitettu mukaan kansalliseen kertomukseen tasavertaisina kansalaisina, ja myös heidän oikeuttaan harjoittaa julkista muistamista rajoitettiin. Historian käyttö oli selkeää vallankäyttöä. Sisällissodan jälkeen voittajapuoli hallitsi sodan julkista muistamista vuosikymmenten ajan ja häviäjien oli tyydyttävä muistelemaan omia menetyksiään yksityisesti perheen, työyhteisön tai työväenliikkeen keskuudessa. Tänä päivänä tilanne on kääntynyt melkeinpä vastakkaiseksi. Valkoisten perintöä ylläpitäviä järjestöjä ja yhdistyksiä on edelleen olemassa useita kymmeniä, mutta vaikka punaisilla ei vastaavia järjestöjä enää ole, punaisten kokemusten käsittely on näkyvämpää kuin valkoisen puolen. Tämä näkyi erityisen hyvin muistovuonna 2018, jolloin punaisten kokemuksia käsiteltiin monipuolisesti eri yhteyksissä. Sisällissodan kokeneiden sukupolvi on kuollut, mutta ylisukupolvinen muistaminen jatkuu vahvana ja näkyy eri tavoin niin taiteissa kuin muissa yhteyksissä.