Tämä
luku tarkastelee suomalaisen maahanmuuttopolitiikan viimeisen hieman yli viiden
vuosikymmenen aikana tapahtunutta eurooppalaistumista. Tarkastelu ulottuu
jäsenyyttä edeltäville vuosikymmenille, jolloin rakennettiin
eurooppalaistumisen edellytyksiä. Maahanmuuton eurooppalaistuminen on ollut
nähtävillä useamman eri politiikan tason kehityksessä. Ensinnäkin lainsäädäntöä
on muokattu ulkomaalaisten perus- ja ihmisoikeudet huomioivaan suuntaan
1980-luvun lopulta lähtien. Toisekseen EU:n yhteisen turvapaikkapolitiikan (Common European Asylum System, CEAS) ja
lainsäädännöllisten vähimmäisvaatimusten (acquis
communautaire) tavoitteita on tuotu 1990-luvun lopulta lähtien kansalliseen
lainsäädäntöön. Kolmanneksi eurooppalaistumisen vaikutukset viisumi- ja
rajavalvontakäytäntöihin ovat olleet merkittäviä.

Suomen
asennoitumisen selittämiseksi hahmotamme luvussa neljä ajanjaksoa koskien
kansalliseen politiikkaan ja lakiin omaksuttuja eurooppalaisia tavoitteita sekä
Suomen pyrkimyksiä vaikuttaa eurooppalaisiin ratkaisuihin. Kaudet ovat: Pohjoismainen esinäytös ja valmistautuminen eurooppalaistumiseen
(1954–1996), Osaksi EU:n yhteistä maahanmuutto- ja
turvapaikkajärjestelmää (1997–2008), Lissabonin sopimus – yhteisen politiikan
haasteiden esiinnousu (2009–2014) ja ”Pakolaiskriisi” ja yhteisen
politiikan umpikuja (2015–2019). Suhteutamme muutokset eri aikoina
Euroopassa ja Euroopan unionin muuttoliikkeiden sääntelyssä tapahtuneeseen
kehitykseen.