Tässä artikkelissa tutkin 1920–1930-luvulla suomalaisella maaseudulla eläneiden huutolaislasten ylisukupolvisia kokemuksia. Aineistona on kaksi muistitietohaastattelua ja haastateltavien perhevalokuvia. Pohdin huutolaisjärjestelmän seurauksia sijoituslapsuuden historiassa sekä valokuvan ja muistitiedon välistä vuorovaikutusta muistitietohaastattelussa. Tarkastelen aihetta kokemushistorian näkökulmasta hyödyntäen mikrohistorian lähilukua. Tutkimus valottaa sijoituslasten arkea ja kokemuksia köyhyydestä sekä niiden 2020-luvulle saakka välittyneitä vaikutuksia. Artikkelissa osoitan, miten mielikuvitus, lapsuudenusko, koulutus ja sosiaaliset verkostot ovat tuoneet lapselle turvaa. Jälkipolville huutolaislapsuus on näyttäytynyt puhumattomuutena, häpeän ja alemmuuden tunteina ja saavutetun materian arvostuksena. Toisaalta myös hyviä asioita on periytynyt, kuten usko tulevaan ja huumori arjen keventäjänä. Valokuvat muistoesineinä rakensivat yhteyttä sekä henkilökohtaiseen minään että edeltäviin sukupolviin ja mahdollistivat menneisyyden lapsuuden kokemustilan pohtimisen eri tavalla kuin muisti. Tutkimusprosessi tarjosi haastateltaville tilaisuuden tarkastella suvun vaiheita osana huutolaisuuden kulttuurista narratiivia.