Tässä artikkelissa tarkastelen synteettisten jalokivien maahantuontia 1940– 1950-luvuilla, jolloin sodan vuoksi asetetut ulkomaankaupan rajoitukset olivat voimassa. Tuotteille tuli anoa maahantuontilupa täyttämällä tuontilisenssianomus, jossa aikaisempaa tarkemmin eriteltiin tavaran kauppanimitys. Näin synteettiset eli ihmisen valmistamat jalokivet, joiden maahantuontia ei aiemmin dokumentoitu, nousivat hetkeksi esiin omana tuoteryhmänään. Artikkelissa selvitän, millainen merkitys synteettisillä jalokivillä oli materiaalipulaa potevalla ja siitä toipuvalla kultasepänalalla. Lisäksi selvitän, milloin maahantuonti käynnistyi, kuinka laajaa se oli, ja mistä kivet olivat lähtöisin. Artikkelin aineistona käytän synteettisiin jalokiviin kohdistuneita tuontilisenssianomuksia vuosilta 1947 ja 1953 sekä Kultaseppien lehden kirjoituksia 1940–1950-luvuilta. Analysoin aineistoa lähiluvun avulla kulttuurihistorian näkökulmasta. Artikkelissa osoitan, että puute synteettisistä jalokivistä aiheutti kultasepänalalla eripuraa pienten työpajojen ja teollisten valmistajien kesken, mutta avasi myös mahdollisuuksia yhteistoimintaan. Maahantuonti käynnistyi vähitellen 1940-luvun lopulla, ja vuonna 1953 tuonnin arvo oli noin kuusi miljoonaa markkaa. Kivien lähtömaiksi mainittiin Tšekkoslovakia, Ranska, Sveitsi ja Itä-Saksa. Synteettiset jalokivet ylläpitivät kultasepänalan työllisyyttä ja yritystoimintaa tarjoamalla kotimaisille koruvalmistajille mahdollisuuden toimia ja kehittyä aikana, jolloin aitoja jalokiviä ei ollut saatavilla tai ne olivat hyvin kalliita.