Kansainvälisen liikkuvuuden syitä selitetään politiikassa ja hallinnossa usein vetävillä, pitävillä ja työntävillä tekijöillä, eli asiantiloilla, jotka houkuttelevat ihmisiä hakeutumaan tiettyihin maihin tai toisaalta pysymään paikallaan. Tarkastelen tässä artikkelissa näitä tekijöitä hallituksen esityksissä ulkomaalais­laiksi vuosina 1990–2020. Suomen ulkomaalaislakiin vaikuttaneissa hallituksen esityksissä vetotekijä­argumentaatio on lisääntynyt erityisesti 2000-­luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulta alkaen. Osallistun keskusteluun rajankäynnistä (bordering) tarkastelemalla, keihin puhe kohdistuu ja millaisten tekijöiden ajatellaan motivoivan toivottuna tai ei-­toivottuna näyttäytyvää liikkuvuutta. Teen lainvalmis­teluasiakirjojen yhteiskuntatieteellisen analyysin pohjalta näkyväksi, miten rajankäyntiä perustellaan ja millaisia järjestyksiä vetävien ja työntävien tekijöiden avulla uusinnetaan paitsi ulkomaalaisten välillä myös rakentamalla arvoyhteisön ihannekansalaisuutta suhteessa "toiseen". Osoitan, että ulkomaa­laislaissa vetotekijäargumentaatiota käytetään perustelemaan ensisijaisesti ulossulkevaa politiikkaa. Luokka ja kansallisvaltion kansalaisuus ovat hierarkian keskiössä. Asiantuntija- ­ja yrittäjäkansalaisuus näyttäytyvät ideaaleina, joiden vastakohtana korostuvat heikko taloudellinen asema ja epävirallisen liikkumisen muotoihin turvautuminen.