Turun yliopiston kieli- ja käännöstieteiden laitos on hiljattain julkaissut teoksen Kieli maisemassa, maisema kielessä — Tutkimuksia Turusta. Siinä olevassa artikkelissa ”Maisemakuvauksia keskiajan Turusta” tarkastelemme sitä, miten keskiajan Turun asukkaat hahmottivat kaupunkitilaa ja omaa suhdettaan siihen. Turku oli 1400-luvulla Suomen suurin kaupunki 1 500–2 000 asukkaallaan. Väkeä oli siis paljon nykyistä vähemmän, ja kaupungin alue oli paljon nykyistä pienempi, mutta asutus oli kuitenkin pakkautunut tiiviisti tuomiokirkon ja Luostarinmäen väliselle alueelle ja kasvavassa määrin Aurajoen vastarannallekin. 

Tutkimuksemme aineistona olevat keskiaikaiset asiakirjat valottavat sitä, miten turkulaiset puhuivat kaupunkitilasta. Asiakirjat käsittelevät pitkälti kiinteistöjen omistamista, ja niiden laatijoiden oli ratkaistava, millä tavalla he kuvailisivat talojen ja tonttien sijainteja aikana, jolloin ei ollut nykyisenkaltaisia katuosoitteita eikä kiinteistörekistereitä. Ratkaisu oli käytännönläheinen: sijainnit voitiin ilmaista ihmisten ja luonnon muovaamien maamerkkien kautta, ihan kuten nykyisinkin voidaan poimia kaupunkitilasta elementtejä, joita käytetään puhuttaessa jonkin paikan sijainnista. Esimerkiksi porvarska Gertrud Luokkinais määritteli talonsa sijaitsevan luostarin eli dominikaanikonventin vieressä vuonna 1416 ja kultaseppä Sven hahmotti talonsa paikan suhteessa Krooppiin eli sittemmin kuivuneen Mätäjärven lasku-uomaan vuonna 1467.