Tässä väitöskirjassa tutkin tilan, paikan ja maiseman dynamiikkaa käsitteellistämällä arktisen maiseman uudelleen lacanilaisesta näkökulmasta. Tuon W. J. T. Mitchellin kolmijaon (tila–paikka–maisema) vuoropuheluun Jacques Lacanin kolmen rekisterin (symbolinen, imaginaarinen ja reaalinen) kanssa ja analysoin arktisia maisemia eri medioissa. Näin osoitan, miten visuaaliset ja kokemukselliset käytännöt sekä vahvistavat että haastavat alueeseen liittyviä kulttuurisia mielikuvia. Tässä kehyksessä palaan käsitteisiin “tila”, “paikka” ja “maisema”. Tila viittaa muodollisiin kehyksiin, jotka jäsentävät aluetta – lakeihin, karttoihin, politiikkoihin ja tieteellisiin malleihin. Paikka tarkoittaa tilannesidonnaista, materiaalista ja koettua ulottuvuutta – sitä, mitä ihmiset tekevät, aistivat ja muistavat, myös sellaista, mikä ei sovi tilan kehyksiin. Maisema on näiden kahden jatkuva kohtaamispiste: kuvat, kertomukset ja käytännöt, joiden kautta ihmiset havaitsevat alueen ja suuntaavat liikkumisensa ja toimintansa sen sisällä. Tämän viitekehyksen kautta tarkastelen, miten Lacanin teoreettinen malli voi tarjota uusia näkökulmia maisemien muodostumiseen ja miten tämä teoreettinen linssi voi laajentaa tai haastaa vakiintuneita lähestymistapoja sekä maisemantutkimuksessa että visuaalisen kulttuurin tutkimuksessa.
Väitöskirja on artikkeliväitöskirja ja koostuu neljästä tapaustutkimuksesta: kiinalaisista arktisista dokumenttielokuvista, arktisista anti-maisemista, kävijäkokemuksista suomalaisessa kansallispuistossa sekä arktisten mielikuvien rakentumisesta videopeleissä. Nämä monimuotoiset aineistot, jotka kattavat elokuvan, valokuvan, etnografisen havainnoinnin ja digitaalisen median, analysoidaan monimenetelmällisesti yhdistäen diskurssianalyysiä, ikonografista tulkintaa ja semiologisia lähestymistapoja. Yhdistän teorialähtöisen ja empiirisesti ankkuroituja lähestymistapoja, ja tämän kautta syvennän maisemakäsitettä, arvioin uudelleen Arktiksen epistemologista asemaa kulttuurisissa käytännöissä sekä testaan lacanilaisten kategorioiden soveltuvuutta psykoanalyysin ulkopuolella. Menetelmällinen pluralismi antaa väitöskirjalle mahdollisuuden liikkua empiirisistä tapauksista teoreettisiin väittämiin.
Teoreettisesti esitän kolme väitettä. Ensinnäkin väitän, että representaatiolähtöisten ja enemmän kuin representaatiota painottavien lähestymistapojen välinen jako voidaan ylittää käsittelemällä reaalista paikan toiminnallisena ulottuvuutena: häiritsevänä jäännöksenä, joka sekä ankkuroi että horjuttaa symbolisia järjestyksiä. Toiseksi hahmotan maiseman jatkuvaksi, joskus spontaaniksi prosessiksi, jossa symboliset instituutiot (laki, politiikka, media, tiede) ja reaalisen vastustavat jäljet muovaavat toisiaan uudelleen, samalla kun imaginaarinen tuottaa tilapäisesti koherentteja kuvia, jotka vakauttavat subjektia ja peittävät sen konstitutiivisen puutteen. Kolmanneksi osoitan, miten tämä kolmijakoinen dynamiikka selventää arktisen näkyvyyden politiikkaa: kuka ja mikä tehdään näkyväksi, miten erämaahan ja alkuperäisyyteen liittyvät fantasiat liikkuvat, sekä missä arkiset käytännöt voivat keskeyttää tai muotoilla uudelleen vallitsevia kehyksiä.
Tässä väitöskirjassa esitetyt kolme väitettä kehittyvät neljän tapaustutkimuksen kautta. Artikkeleissa II ja IV ensimmäistä väitettä syvennetään osoittamalla, miten reaalinen voidaan ymmärtää paikan ulottuvuutena: anti-maisemat ja digitaaliset pelimaisemat paljastavat sen, mikä pakenee symbolista hallintaa, ja avaavat samalla uusia tapoja kokea ja toimia. Artikkeleissa I ja III toista väitettä vahvistetaan havainnollistamalla, kuinka maisema toimii jatkuvana prosessina, jossa symboliset instituutiot ja materiaaliset vastavoimat ovat vuorovaikutuksessa keskenään, samalla kun imaginaarinen tarjoaa hetkellistä johdonmukaisuutta ja suuntaa subjektin kokemukselle. Lopuksi kaikissa neljässä tutkimuksessa kolmas väite näkyy näkyvyyden ja välittymisen analyysissa: ne osoittavat yhdessä, miten visuaaliset ja diskursiiviset rakenteet rakentavat arktisen käsitettä osana globaaleja kulttuurisia mielikuvia.
Päätelmänä väitän, että arktisia maisemia on tarkasteltava avoimina neuvottelun paikkoina, joissa paikalliset ja globaalit toimijat muokkaavat yhdessä identiteettiä, paikallisuutta ja merkityksenantoa. Katson, että reaalisen ulottuvuuksien tunnistaminen maisemassa on ratkaisevan tärkeää, jotta voidaan kehittää refleksiivisempiä ja historiallisesti tietoisempia tapoja ympäristösuhteen ymmärtämiseen aikakaudella, jota leimaa kiihtyvä ekologinen muutos.