Esitellessäni ensimmäisen kerran kulttuurihistorian tutkijoille ideaani siitä, että voisin käyttää etnografista fiktiota väitöskirjassani luulin olevani alallani ensimmäinen menetelmää käyttävä. Sain kuitenkin kuulla, että kulttuurihistorioitsijat olivat aikaansa edellä 1990-luvulla: he olivat testanneet jo silloin kirjassaan Lääkäri, lukkari, talonpoika, duunari - Lukuja suomalaisten historiaan (1996) fiktiivisten kertojien käyttöä historian henkilöistä kertomiseen. Tiedosta innostuneena kaivoin kirjan ja sen arvosteluita esille. Kirjan ympäriltä paljastui keskustelu, jota edelleen käydään tieteessä kaunokirjallisten menetelmien käytön ympärillä.