Humanistisen,tai
laajemmin määriteltynä kulttuurisen, merentutkimuksen kohteena on ajatteleva,
tunteva ja toimiva ihminen. Sillä on perinteisiä tutkimusnäkökulmia, kuten
rannikkoasutuksen, merenkulun sekä pyynnin arkeologinen, historiallinen ja
kansatieteellinen tutkimus. Ongelmana on ollut meren, valuma-alueen vesistöjen
ja ylipäätään veden hahmottaminen tutkimuksen merkittävänä määrittelijänä. Humanistisen
tai yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kohteeksi on otettu ihminen,  jolloin meri ja merivesi on yleensä rajattu
tutkimuksen ulkopuolelle. Kärjistäen sanottuna meret, kaksi kolmasosaa
maapallon pinta-alasta, on tahtonut jäädä ihmiskeskeisen merentutkimuksen
suolaiseksi kulissiksi. Kulttuuriselle merentutkimukselle on siksi suuri tarve,
mutta tarjolla on toistaiseksi vain harvoja tutkimuksellisia merimerkkejä,
saati metodologisia merikarttoja tai akateemisia kompasseja. Tämän luvun
tavoitteena onkin hahmotella kulttuurisen merentutkimuksen näkökulmia ja
metodologista perustaa: millä tavoin merta kulttuurisen tutkimuksen kohteena
voi jäsentää?