Tämän tutkimuksen lähtökohtana on, että kärsimys on aina ajankohtainen ilmiö tarkasteltavaksi. Tutkimusaiheena oli tutkia, millaisessa muodossa kärsimys ilmenee ja millaista yksilöllistä, sosiaalista ja eksistentiaalista kasvua tai taantumista tarinoihin sisältyy sekä millaisia piirteitä, tekijöitä ja tyyppejä niistä löytyy. Tutkimuksessa kysytään myös, miten tutkimustuloksia voidaan soveltaa kasvatuksessa. Aihetta tarkasteltiin poikkitieteellisesti kasvatustieteen, uskonnon ja eksistentialismin näkökulmista. Kärsimystä lähestytään kasvutekijänä. Tutkimuksen aineistona olivat aiemmin julkaistuissa elämänkerrallisissa teksteissä (151 kappaletta) ja haastatteluissa (8 kappaletta) kerrotut tarinat sekä viisi kärsimystä ammatikseen käsitelleiden henkilöiden haastattelua.

Tarkastelen tekstejä narratiiviselle tutkimukselle ominaisella tavalla. Tarinat teemoiteltiin, luokiteltiin uskonnollisuuden, ihmisoikeuksien toteutumisen ja kunniallisuuden kategorioihin sekä etsittiin kärsimyksessä kasvamisessa erottuvia ihmistyyppejä. Keskeisiä tyyppejä olivat minätyyppi, maailmatyyppi ja minämaailmatyyppi sekä kärsivä minä -tyyppi, rakastava ihminen -tyyppi, rakkaudeton ihminen -tyyppi ja etsijätyyppi. Muitakin tyyppejä löytyi.

Monimuotoisessa kärsimyskokemuksessa tulee esille yksilöllisiä, sosiaalisia ja eksistentiaalisia piirteitä. Kärsivä minä -tyyppi havaitsee, tuntee ja tiedostaa koettelemuksen ja hänelle muodostuu kärsimysidentiteetti. Keskeinen tekijä kasvun kannalta on, millainen näkemys ihmiselle muodostuu mahdollisuuksistaan muuttaa asiantila paremmaksi.

Niin yksilöllinen, sosiaalinen kuin eksistentiaalinenkin kasvu ovat ihmisen kehittymistä itsen tarpeisiin ja näkökulmaan painottuneesta minätyypistä, toiset ja ympäristö huomioivaksi maailmatyypiksi ja näiden tyyppien harmoniaksi, minämaailmatyypiksi.

Yksilöllinen kasvu ilmenee minän painotuksen vähenemisenä, kärsimykseen sopeutumisena, ongelmien tunnustamisena ja korjaamisena esimerkiksi valintoja tekemällä sekä vastuuna itseä kohtaan. Tärkeiksi tekijöiksi muodostuvat itsetutkiskelu ja-arviointi sekä kyky muodostaa itselle toimiva kärsimysperspektiivi. Oleellisiksi tulevat toivo, luottamus omiin mahdollisuuksiin, tahdonvoima sekä rohkeus kohdata ongelmallinen maailma ja itse.

Sosiaalisessa kasvussa keskeinen tekijä on rakkaus, jota toteuttaa rakastava ihminen -tyyppi. Sen piirteitä ovat myötätunto ja -eläminen, omasta edusta luopuminen, uhrautuminen ja palvelu sekä niiden arviointi. Erityispiirteenä on provokatiivisuus, uskallus huomioida ne, jotka muut hylkäävät. Rakkaudeton ihminen -tyypillä esiintyvät edellisen vastakohdat, tunteettomuus, jopa pahuus. Ratkaiseva henkilö -alatyyppi on sellainen, joka tulee toisen elämään juuri sopivalla hetkellä ja sopivassa paikassa vaikuttaen toiseen kasvattavasti tai taannuttavasti. Kertoja-alatyyppi kertoo tarinansa toisille vaikuttaakseen heihin esimerkiksi opetustarkoituksessa. Hän tuo esille myös unohduksen uhkaama -alatyypin, henkilön, jonka usein esimerkkinä toimiva tarina jäisi muuten kertomatta. Kärsimys yhdistää ihmisiä ja vahvistaa yhteisöllisyyttä kasvattavasti, mutta myös taannuttavasti. Erityispiirteenä ilmenee menneitten ja tulevien sukupolvien välinen yhteys.

Etsijätyypille on olennaista eksistentiaalinen kasvu, kuten elämänkysymysten vahvistuminen. Etsimisen tekijää ilmentää kärsimyksen tarkoituksen ja sen ristiriitaisuuksista johtuva kamppaileva, usein tuskainen, miksi-kysymyksen pohdiskelu. Keskeiseksi tekijäksi nousee muutostarkoituksen sisäistäminen. Toisaalta tämä tarjoaa mahdollisuuden muuttaa ulkoisia olosuhteita, toisaalta itseä. Ontologisen tarkoituksen oivaltava kokee harmonista yhteydentunnetta maailmaan, uskonnollisesti suuntautuneet Jumalaan. Yksilön elämäntunne voi muuttua. Hän kokee sen miellyttävänä, jota ilmentää toivo, elämänrakkaus, turvallisuudentunne, rauha ja ilo/onnellisuus. Toisaalta elämän kokeminen epämiellyttävänä ja vahingollinen käyttäytyminen saattavat vahvistua. Ihmisen sisäistämä tarkoitus tulee yhteneväksi elämän tarkoituksen kanssa. Erityinen piirre on äärimmäisen toivon muodostuminen. Siinä ihminen voi henkilökohtaisen toivon mentyä löytää toivon siitä, että muilla ja elämällä itsellään on mahdollisuus, jonka osana hän voi sitä tukea. Tutkimuksen tarinat tarjoavat kasvatusalan ammattilaisille uusia näkökulmia pohdittavaksi ja sovellettavaksi. Sen lähtökohtana on kehittää oppilaiden ymmärrystä itsen ja ulkoisen todellisuuden tasapainon merkityksestä ja tietoisuutta mahdollisuuksista muuttaa kaikissa tilanteissa olosuhteita ja itseä. Keskeinen menettelytapa on narratiivinen pedagogiikka, jossa tarinoiden avulla vahvistetaan oppilaita tarkastelemaan elämää ja rakentamaan oma, vastuullinen elämäntarina osana tarkoituksellista kokonaisuutta. Jatkotutkimuksissa olisi tarkasteltava kasvun tukemista usein häpeällisinä ymmärrettyjen ja unohdettujen, epätoivoisten ihmisten kohdalla. Tutkimuksessa hahmotettua opetuksellista lähestymistapaa tulisi kokeilla kouluympäristössä. Tutkimustulosten tiivistetty johtopäätös on, että kärsimys on mahdollisuus, jonka suuntaan voidaan ja tulee vaikuttaa kasvatuksellisesti