Tutkin väitöskirjassani Suomen modernin taiteen kansankuvaa ja sen liittymistä käsityksiin suomalaisuuden olemuksesta vuosina 1915–1930. Suomessa vallitsi pitkään romantiikasta juontuva ajattelu, jossa alkuperäiseksi oletettu, luontoon kiinteässä yhteydessä oleva suomenkielinen kansanihminen edusti suomalaista kansanluonnetta. Vaalittu kansankuva kuitenkin romahti viimeistään vuoden 1918 sisällissodan takia. Kuvataiteessa muutosta ilmensi Tyko Sallisen (1879–1955) tuotanto.

Tarkastelen Sallisen taiteen piirteiden kansainvälisiä kytköksiä ja yhdistän hänen teoksensa Venäjän primitivistiseen avantgardeen ja saksalaisen Der Blaue Reiter -ryhmän taideteorioihin. Niissä korostuu välittömän yhteyden luominen omaan, sukupolvien takaa löytyvään alkuperäiseen muototahtoon. Sallisen taide tulkittiinkin myös nationalistisesti siten, että se kuvasti alkuvoimaisella ja vaistomaisella tavalla juurevaa kansanluonnetta.

Lisäksi erittelen tutkimusaineistostani nousevaa kulttuurista toiseuttamista. Sallisen taiteessa se näkyi sisällissodan jälkeen hänen alkukantaisena pidetyn kansankuvansa kieltämisenä. Skandinaviassa Sallisen kansankuva toiseutti ja rodullisti jopa koko suomalaisuuden primitiiviseksi. Suomalaiskriitikot puolestaan leimasivat Viron taiteen vuonna 1929 heimoaatteen innoittamana liikaakin suomalaisen taiteen kaltaiseksi. Primitivistisen alkuvoiman ohella kansallisuusajatteluun ja taiteeseen vaikutti vielä sisällissodan jälkeen uushumanistinen sivistysideologia. Se korosti primitivismille vastaisesti tunteiden hallintaa ja henkistä kehitystä. Osoitan, että Alvar Cawénin (1886–1935) taide ja siinä ilmenevä kansankuva edustivat siveellisyyttä vaalivaa arjen uskonnollissävyistä pyhittämistä, sen lisäksi että käsittelemäni maalaukset voi lukea osaksi ajan agraarisnationalistista kansan eheyttämiseen pyrkinyttä aatteellista kuvastoa. Metodologisesti tutkimukseni liikkuu nationalismin, tunnevaikutusten tutkimisen ja primitivismiin kytkeytyvän toiseuttamisen ja rodullistamisen tutkimuksen risteyskohdissa.