Tieto- ja viestintäteknologian (TVT; Information and Communication Technology, ICT) käyttö opetuksessa on lisääntynyt viimeisten kahdenkymmen vuoden aikana, ja erityisesti korona-aika avitti opetuksessa tapahtunutta digiloikkaa. Teknologian käyttö on arkipäiväistynyt, kun uudet sukupolvet ovat teknologian ympäröimiä sekä kotona, koulussa että harrastuksissa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että teknologian käyttö olisi itsestään selvää opettajille ja oppilaille; kielten opetukseen käytettävään digipedagogiikkaan suhtaudutaan monin eri tavoin, ja varsinkin korona-aika etätöineen toi mukanaan myös digiähkyä ja yksinäisyyden tunteita (Kinnunen 2022). Kysymyksessä ei myöskään ole vain sukupolvikysymys: diginatiivius (Barton & Lee 2013; Benini & Murray 2014) ei tarkoita sitä, että 2000-luvulla syntyneet olisivat automaattisesti teknisesti lahjakkaita kaikkien teknologisten laitteiden, sosiaalisen median alustojen tai erilaisten sovellusten käytössä. Lisäksi myös vanhemmat ikäluokat voivat olla käteviä ja uskaliaita sovellusten käyttäjiä. Jotkut oppijat voivat olla joissakin tehtävissä perinteisten oppimateriaalien, kuten kynän ja paperin, suosijoita, kun taas toiset käyttävät tietokoneita tai kännyköitä kaikkeen toimintaan (ks. esim. Lintunen ym. 2017). Suurin osa oppijoista ja opettajista suhtautuu myönteisesti teknologian käyttöön opetuksessa, kunhan teknologia toimii ja sitä osataan käyttää sopivassa suhteessa opetuksen tukena (Lee & Markey 2014; Lintunen ym. 2017; Mutta ym. 2017). Tässä luvussa keskitymme digitaalisuuteen digipedagogiikan ja digilukutaidon näkökulmasta. Avaamme ensin digipedagogiikan teoreettisia näkökulmia ja periaatteita, sen jälkeen pohdimme, miten digilukutaito voidaan määritellä ja miten sitä voidaan edistää vieraiden kielten oppitunneilla. Lopuksi annamme muutamia käytännön vinkkejä ja linkkejä aiheeseen tutustumiseen.