Väitöskirja tarkastelee Itä-Karjalan sotasaalisarkiston roolia miehityshallinnon välineenä ja suomalaisen tulevaisuuden rakentajana suomalaisten miehittämässä Neuvosto-Karjalassa 1941–1944.

Tutkimus yhdistää arkistotiedettä ja sodan sosiaali- ja kulttuurihistoriaa ja kysyy, mikä miehitetyn alueen historiassa ja kulttuuriperinnössä oli sellaista, joka katsottiin sotasaalisarkistossa arvokkaaksi säilyttää, ja miten arkistoaineistoja haluttiin käyttää suomalaisen Itä-Karjalan rakentamisessa. Lisäksi kysytään, miten sotilashallinto kykeni käyttämään arkistojen erityispiirteitä hyväkseen. Tärkeimpinä lähdeaineistoina käytetään sotasaalisarkiston toiminnan tuloksena muodostunutta arkistoa sekä sen johtajan Pentti Renvallin henkilöarkistoa.

Tutkimus osoittaa, että sotasaalisarkiston henkilökunta piti tavoitteenaan Äänislinnan maakunta-arkiston ja kirjaston luomista, ja sai siihen tukea Valtionarkistolta ja Helsingin yliopiston kirjastolta, mutta työn perimmäinen tarkoitus myös kyseenalaistettiin monta kertaa. Sotasaalisarkiston johtaja Pentti Renvall käytti sotasaaliarkiston aineistoja tutkimukseen, jonka tavoitteena oli nostaa ns. punasuomalaisten historia esille tavalla, joka tukisi miehitetyn alueen henkistä kiinnittymistä Suomeen. Sotasaalisarkisto ei ollut pelkästään sota-ajan luoma ilmiö, vaan luontevaa jatkumoa Suomen arkistolaitoksen kehittymiselle aikaisempina vuosikymmeninä. Sotasaalisarkiston kaltaisia toimijoita oli lähes kaikilla toisen maailmansodan rintamilla. Sotasaaliiksi otettujen arkistojen merkitys oli suuri etenkin miehitettyjen alueiden haltuunotossa ja valvonnassa.

Sotasaalisarkistossa tehty työ oli mahdollista tehdyssä laajuudessa vain, koska suorittavaan työhön käytettiin ensin sotavanki- ja sitten keskitysleirivankityövoimaa. Tutkimus osoittaa, että sotilashallinnon suorittama jako ”kansallisiin” ja ”epäkansallisiin” paikallisiin asukkaisiin vaikutti syvällisesti kaikkeen sen toimintaan, eikä mitään sotilashallinnon toiminnan aluetta voi tutkia ottamatta sitä huomioon.