Tässä tutkimuksessa tarkastellaan, miten Uno Cygnaeuksen muisto rakennettiin, kuinka sitä vaalittiin ja millaisiin tarkoituksiin sitä käytettiin vuosina 1890–1921. Hänen maineensa rakentaminen toteutettiin elämäkerrallisten tekstien, historiankirjoituksen, painokuvien ja kipsisten rintakuvien avulla. Cygnaeuksen elämänvaiheet eivät kuitenkaan nousseet kansakoulun oppisisällöiksi. Suurmieselämäkerrat olivat merkittävässä asemassa luotaessa perusteita kansalliselle historiankirjoitukselle ja nationalistisesti sävyttyneelle kehityskertomukselle kaikkialla Euroopassa. Viimeistään 1900-luvun alussa Cygnaeuksesta oli tullut kansakouluväen oma suurmies ja myyttinen Isä, jonka kokemuksiin ja käsityksiin eläytyminen toimi yhteisöä yhdistävänä voimana. Hänen muistonsa julkinen vaaliminen kulminoitui vuonna 1910 järjestettyyn satavuotisjuhlaan. Juhla järjestettiin edistämään kansanopetuksen koulutuspoliittisia tavoitteita, oppivelvollisuuslain valmistelua ja oppilashuoltoon liittyviä ratkaisuja.

Tutkimus osoittaa, että Cygnaeuksen tarinaa ei kerrottu yhtenä suurena kertomuksena, vaan sitä mukautettiin tilanteen ja tarpeiden mukaan, muistuttaen joustavia ja muuntuvia sankarilegendoja. Eri yhteiskuntaryhmät tulkitsivat Cygnaeuksen juhlimista omista näkökulmistaan. Porvarilliset piirit hyödynsivät hänen muistoaan puhuessaan isänmaallisuudesta ja perustuslaillisuudesta; työväestö vaati Cygnaeuksen nimissä koulun tasa-arvoistamista ja demokratian lisäämistä. Muistamisen kulttuurit vaikuttivat myös opettajien ja opiskelijoiden historiatietoisuuteen, erityisesti Jyväskylän ja Tammisaaren seminaareissa.

Cygnaeuksen auktoriteettiin vetoaminen tarjosi mahdollisuuden sekä kritisoida kansakoulua että esittää radikaaleja kehittämisehdotuksia, jolloin kansallissankarin kuvaa hyödynnettiin yhteiskunnallisten ja koulutuksellisten päämäärien edistämiseksi. Uno Cygnaeuksen, muistamisen kulttuuri luultavasti rohkaisi tekemään tulevaisuuteen luottavaa ja laadukkaaseen koulutukseen nojaavaa koulutuspolitiikka.