Vuosisadan alussa agraarista Suomea koetteli kaksi suurta kriisiä: vuoden 1918 sisällissota ja sitä seurannut nälänhätä sekä 1930-luvun lama. Haastavat ajat ja yleinen niukkuus pakottivat monet perheet antamaan lapsensa elätettäviksi toiseen perheeseen. Köyhyys ja sijoituslapsuus on aiheuttanut kipeitä kokemuksia ja tunnemuistoja, joista puhuminen on ollut vaikeaa vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Tässä artikkelissa pohdin, kuinka tutkija voi tavoittaa sanattomia tunteita kirjoitetusta muistitietoaineistosta. Tutkimuskysymykseni on, mitä lapsuuden muistot itkemisestä voivat kertoa sijoituslasten köyhyyden kokemuksista?

Artikkelin tutkimusaineisto on koottu vuonna 1985 järjestetystä kilpakeruukyselystä Sosiaalihuollon perinnekeruu (SKS). Teoreettisena viitekehyksenä on kokemushistoriallisesti virittynyt muistitietotutkimus sekä tunteiden historia. Mikrohistorian johtolankametodia sekä lähilukua soveltaen tutkin, miten itkumuistot avaavat lapsilähtöisen näkökulman sijoituslasten arkeen ja köyhyyden pitkäaikaisiin vaikutuksiin. Itkumuistojen perusteella sijoituslapsuuden kipeitä kokemuksia olivat eron hetki vanhemmista, nälkä, kiusaaminen, yksinäisyys ja väkivalta. Toisaalta muistot valottavat myös lasten sosiaalisia verkostoja ja sitä, miten yksikin välittävä aikuinen tai rakkaudellinen teko saattoi auttaa lasta selviytymään.

Itku avainmuistona auttaa hahmottamaan aineistosta tunnemuistot, joita muistelijan on ollut vaikea muuten sanallistaa. Itku näyttäytyy muistelukirjoituksissa viestinä, kommunikaation keinona ja selviytymisstrategiana. Usein kyyneleet olivat lapsen viimeinen keino kertoa hädästä, surusta tai kiintymyksestä. Itku itsessään toi lapselle fyysistä helpotusta, mutta pakotti myös ympärillä olevat ihmiset toimintaan. Kirjoitetussa aineistossa itku on myös retorinen valinta, sillä se osoittaa muistojen kipeyden ja merkityksellisyyden ilman, että muistelijan tarvitsee uppoutua syvemmälle tunteisiinsa.