Suomalaisen fasismin perintö on viime vuosina ollut laajan keskustelun ja tutkimuksen kohteena erityisesti poliittisen historian tutkimuksessa. Nationalismin ja fasismin kulttuurinen rooli tämän perinnön ylläpitäjänä on sen sijaan jäänyt vähemmälle huomiolle. Tämä artikkeli pohtii fasismin kulttuurisen perinnön ja sen synnyttämän affektiivisen tunneilmaston käsittelyä 1970-luvun populaarimusiikki-aineistossa (erityisesti progressiivinen suomirock ja punk). Tämä aineisto ei suoraan kommentoinut 1940-luvun sotia, kansallisuusaatetta ja militarismia vaan pyrki allegorisen ja provokatiivisen strategian kautta kritisoimaan suomettumisen ajan autoritääristä ja dogmaattista ilmapiiriä tai kulutus- ja mediakulttuurin roolia yhteiskunnassa.

Erkaantuminen antifasismin julistavuudesta ja poliittisuudesta tapahtui vastakulttuurin synnyttämän rock-ideologian hengessä, joka kyseenalaisti politiikan ja vasemmistolaisen kulttuurieliitin tarjoamat mustavalkoiset mallit nationalismin ja kapitalismin ymmärtämiselle. Lawrence Grossbergin hahmottelemat affektiiviset panostuskartat, joita myös nuori suomalainen rock- ja mediakulttuuri 1970-luvulla alkoi synnyttää, hämärsi ja rikkoi linkkejä (anti)fasismin ideologian ja sitä kommentoivien, satirisoivien ja vastustavien representaatioiden välillä. Vaikka fasismin kritiikki sen esteettisen analyysin kautta ei saavuttanut suomalaista rock-kulttuuria, ymmärrys debordilaisesta détournementista ja kulttuurisesta merkityksenannosta ja representaatioista alkoi vähitellen lisääntyä punk-rockin kautta.