Tutkimme artikkelissamme Suomen alueen maantieteellistä rajaamista suomenkielisessä kaunokirjallisuudessa. Sovellamme artikkelissamme kirjallisen kartografian menetelmiä, kieliteknologiaa ja paikkatietojärjestelmiä. Aineistona on 840 digitoitua suomenkielistä nidettä aikaväliltä 1870–1944. Olemme tunnistaneet aineistosta kieliteknologian avulla paikannimiä. Käytämme tästä syntynyttä paikkatietokantaa tutkimusprosessin lähtökohtana. Tietokannan avulla olemme löytäneet monia vähemmän tutkittuja teoksia, joissa Suomen alueen määrittely on keskeisenä teemana. Tämän jälkeen lähiluemme teoksia niiden rakentaman maantieteellisen tilan näkökulmasta. Hyödynnämme kerrotun tilan analyysissämme Mihail Bahtinin kronotoopin käsitettä. Lisäksi käytämme tutkimuksessa nimentunnistuksen tuloksiin perustuvia karttoja.

Jäsennämme käsittelyn alueittain keskittyen Länsi-Suomeen, Karjalaan ja Lappiin. Jokaisen käsitellyn alueen kohdalla tulee esiin, kuinka 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kaunokirjallisuus pyrki rakentamaan kuvaa alueellisesti yhtenäisestä Suomesta. Varsinkin Karjala ja Lappi esiintyvät teoksissa paitsi idealisoituna luonnontilana myös ongelmallisina alueina, joiden kuulumista Suomelle piti erikseen perustella, sillä alueella asui myös karjalaista ja saamelaista väestöä. Aineistossamme nousi esiin, että historiallinen romaani on erityisen paikkatiheä ja tilallinen lajityyppi.