Tässä artikkeliväitöskirjassa tarkastellaan Suomen lähetysseuran humanitaarista toimintaa sekä humanitaarista ajattelua seuran Lounais-Afrikassa tekemässä työssä 1800-luvun lopulta 1910-luvulle ulottuvalla periodilla. Tutkimuksessa selvitetään, millaista humanitaarinen työ lähetysseuran Ovambon-toiminnassa oli ja miksi humanitaarista työtä tehtiin. Tutkimus selvittää, millaisia humanitaarisuuden ulottuvuuksia lähetystyöhön kuului ja miten näistä työmuodoista viestittiin seuran kannattajille ja suurelle yleisölle Suomessa. Väitöskirja perustuu Suomen lähetysseuran arkistoaineistoon ja julkaisuihin, erityisesti lähetysseuran sisällä käytyyn kirjeenvaihtoon, kokousasiakirjoihin sekä seuran lehtiin. Tutkimuksessa analysoidaan aineistojen lähetysdiskurssia ja niiden tarjoamaa tietoa ja kuvauksia avustustyöstä nälänhätien, köyhäinavun ja kansanmurhan konteksteissa. Erityisesti nälänhätien osalta lähetysseurassa tuotetut ja julkaistut tekstit ilmensivät suomalaisessa kontekstissa humanitaarista narratiivia, joka oli tapa puhua muiden kärsimyksestä ja pyrkiä synnyttämään toimintaa erilaisten kriisien uhrien auttamiseksi. Tutkimus osoittaa, että Suomen lähetysseuran Afrikan-työssä oli monia human-taarisia ulottuvuuksia, mutta ne olivat alisteisia lähetystyön kristillisille tavoitteille. Esimerkiksi avustustyö nälänhätien aikana oli lähetystyöntekijöille toistuvaa ja siinä mielessä olennainen ja merkittävä työmuoto. Avustustyö kumpusi paikallisista olosuhteista ja kriiseistä, jotka vaativat työntekijöiltä reagointia. Suomessa avustustyöhön kerätyt varat olivat vaatimattomia, jos niitä verrataan kaikkeen lähetysseuran varainkeruuseen, mutta ne osoittavat myös kaukana elävien ihmisten hädän voineen koskettaa suomalaisia jo 1900-luvun alussa.