Väitös tarkastelee Suomen julkisuusdiplomatian, aikalaistermillä tunnetuksi tekemisen, historiaa Japanissa kylmän sodan suomettumiskeskustelusta 2000-luvun Suomi-buumi-ilmiöön. Tutkimusjakso alkaa vuodesta 1962, jolloin Suomen ulkomaille suunnattu virallinen tiedottaminen aktivoitui samaan aikaan, kun Suomen Tokion-lähetystö korotettiin suurlähetystöksi ja suhteet Japaniin vilkastuivat kaupan liberalisoinnin myötä. Jakso päättyy vuoteen 2003, josta Japanin Suomi-buumi eli Suomen vahvan maabrändin kausi alkoi. Alkupäätä rajaavat myös Suomen ulkopolitiikan aktivoituminen ja suurvaltasuhteiden liennytys, loppupäätä uuden julkisuusdiplomatian, eli maabrändäyksen ja elektronisen diplomatian, yleistyminen. Tutkimus tarkastelee yleistä julkisuusdiplomatiaa (imagokampanjointi), kaupallista diplomatiaa (vienninedistäminen) ja kulttuuridiplomatiaa (kulttuuriyhteistyön laajentaminen) Suomen Japaniin suuntaaman vaikuttamisen lajeina. Niitä toteuttivat Tokion-suurlähetystön välityksellä ulkoministeriön sanomalehtiasiaintoimisto, kauppa- ja teollisuusministeriön kauppaosasto ja sen yhteyteen vuonna 1972 perustettu Ulkomaantiedotuksen koordinaatiotyöryhmä, sekä opetusministeriöön vuonna 1966 perustettu kansainvälisten asiain osasto. Ministeriöiden ympärille ryhmittyivät tiedottamiseen osallistuneet puolijulkiset ja yksityiset tahot. Kolmen kanavan järjestelmä, joka toimi vapaamuotoisena yhteistyönä, muodosti Suomen julkisuusdiplomatian perustan Japanissa. Tutkimusjaksolla julkisuusdiplomatian organisaatio Tokion-suurlähetystössä selkiytyi, laajeni ja ammattimaistui. Yleiseen julkisuusdiplomatiaan palkattiin lehdistöavustaja ja lehdistöneuvos, kaupallista diplomatiaa hoitamaan perustettiin kaupallisten ja teollisuussihteerien virat, ja kulttuuridiplomatia tehostui, kun Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituutti (Suomen Japanin instituutti) perustettiin Tokioon. Jakson lopulla kaikki kolme vaikuttamisen kanavaa toimivat rinnakkain rooleiltaan jäsentyneessä yhteistyössä, jossa Suomen valtion vaikuttaminen japanilaisiin yleisöihin oli yhä systemaattisempaa. Tutkimus koostuu neljästä vertaisarvioidusta artikkelista ja yhteenvedosta. Artikkeleista kolme on tapaustutkimuksia, jotka tarkastelevat julkisuusdiplomatian alueita ja niitä toteuttaneita ministeriöitä (I) Suomen imagopolitiikassa Japanissa 1960-luvulla, (II) Suomen osallistumisessa Osakan vuoden 1970 maailmannäyttelyyn, ja (III) Suomen ja Japanin kulttuurisopimusprosessissa vuosina 1977–2000. Neljäs artikkeli (IV) asettaa julkisuusdiplomatian Suomen Japaniin suuntaaman maakuvanrakentamisen pitkään linjaan. Tutkimus perustuu Suomen ulko-, kauppa- ja teollisuus-, sekä opetusministeriöiden arkistoaineistoon, jota analysoidaan historiantutkimuksen menetelmin. Käsitteellisenä työkaluna toimii soft power -teoria. Tutkimus kysyy, miksi ja miten Suomea tehtiin tunnetuksi Japanissa ja mitä se kertoi Japanin roolista Suomen ulkosuhteissa. Japani oli Suomen tiedotustoiminnalle vastaanottava maaperä. Suomettumissyytökset nakersivat Suomen puolueettomuuden uskottavuutta, mutta mainehaitta jäi vähäiseksi, koska Japanissa esiintyi historiallista sympatiaa Suomeen. Tiedottaminen korosti modernin Suomi-kuvan piirteitä teollistumista, kaupungistumista, pohjoismaista hyvinvointia, demokratiaa ja länsimaista sivistystä vastakohtana 1900-luvun alun kansallisromantiikalle. Vanha ja moderni kuva sekoittuivat ja loivat perustan 2000-luvun Suomi-buumille. Jakson lopussa internet mullisti maakuvan rakentamisen ja EU-jäsenyys antoi uskottavuutta Suomen länsimaisuudelle. Tutkimus esittää, että julkisuusdiplomatialla Japanissa Suomi pyrki tavoiteviiteryhmäänsä eli länsimaiden edustamaan kapitalististen, liberaalidemokraattisten oikeusvaltioiden joukkoon. Julkisuusdiplomatian keinoin Suomi laajensi suhteitaan länsiliittoutuneeseen Japaniin aktiivisesti virallisesta puolueettomuuspolitiikasta huolimatta. Korkean ulkopolitiikan alapuolisilla viranomaistasoilla rakennettiin pitkäaikaisia yhteistyömuotoja Japanin yhteiskuntaan. Tiedottamisella hankittiin tunnustusta, jolla lisättiin ”manööverin marginaalia” eli kaupallisia ja kulttuurisia siteitä. Suomen julkisuusdiplomatia Japanissa tulisikin nähdä osana Suomen länsi-integraation ja kansainvälisen avautumisen kokokuvaa. Japani-suhteen tarkastelu haastaa Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin keskittynyttä otetta, sillä ymmärtääksemme keinoja ja reittejä, joilla Suomi turvasi asemaansa länsimaiden kehityksen mukana, katsetta on laajennettava niin ilmansuuntien kuin politiikan teon tasojenkin osalta. Epäpoliittisiksi mielletyillä aloilla kuten teknisten ministeriöiden toiminnassa avautui vaikutusmahdollisuuksia, joilla pitkällä aikavälillä oli myös ulkopoliittista merkitystä.