Tässä väitöskirjassa tutkitaan COVID-19-kriisin hallintaa eri tasoilla. Tutkimus valottaa eurooppalaisen ja pohjoismaisen vertailun avulla, millaisesta kriisistä oli kysymys ja kuinka sitä pyrittiin ratkaisemaan. Lisäksi työssä pohditaan, miten koronakokemus vaikuttaa kriisien teoretisointiin ja kriisien käsitteelliseen määrittelyyn.

Maaliskuusta 2020 toukokuuhun 2023 kestänyt koronaviruspandemia aiheutti merkittävimmän globaalin kriisin sitten toisen maailmansodan. Tutkimuksessa korostetaan, että pandemiaa tulisi tarkastella osana erilaisten ja toisiinsa limittyneiden kriisien sekä kriisinhallinnan jatkumoa.

Johdantoluvussa esittelen tutkimuskohteen, tutkimuksen viitekehyksen, tutkimuksen tiedonintressin ja työn rakenteen. Toisessa luvussa käsittelen työn teoreettiset ja käsitteelliset lähtökohdat. Kolmannessa luvussa esittelen muuta koronatutkimusta. Neljäs luku keskittyy tutkimuksen empiiriseen muotoutumiseen: tapausten valintaan, aineistoihin, menetelmiin ja tutkimuksen rajoitteisiin. Viidennessä luvussa esitellään artikkeleiden tulokset. Kuudennessa luvussa tuodaan esiin työn johtopäätökset ja aiheita jatkotutkimukseen.

Työtä ohjaa kolme toisiinsa kytkeytyvää kysymystä. Ensinnäkin se, kuka globaalin mittakaavan saavuttaneessa koronakriisissä toimi ja mille yleisölle? Toisekseen, kuinka rajat ylittävää koronakriisiä pyrittiin ratkaisemaan? Kolmanneksi, missä ja miksi kriisejä rakentuu?

Tutkimuksen johtopäätökset perustuvat neljän tutkimusartikkelin tuloksille. Näistä ensimmäisessä artikkelissa vertaillaan Irlannin ja Suomen rajatoimenpiteitä kosmopolitanismin näkökulmasta koronapandemian alussa. Toisessa artikkelissa luodaan heuristinen, syklisen eurooppalaistumisen malli sen pohjalta, millaiset toiminnalliset logiikat ohjasivat EU:n ja sen jäsenvaltio-Suomen politiikkaa pandemian ensimmäisen runsaan puolentoista vuoden aikana. Kolmas artikkeli vertailee pohjoismaisia turvallisuushallintakäsityksiä analyyttisena työkalunaan resilienssi-käsite. Neljännessä artikkelissa analysoidaan kansainvälisten järjestöjen toimijuutta ja toiminnan hyväksyttävyyttä kriisinhallinnassa tapauksenaan Maailman terveysjärjestö (WHO) ja sen legitimiteetti.

Tutkimuksen käsitteellinen viitekehys rakentuu aikaisemmalle kriisinhallintatutkimukselle, globaali- ja monitasohallinnalle sekä demokratia- ja organisaatiotutkimukselle.

Tutkimuksessa hyödynnetään sekä määrällisiä että laadullisia menetelmiä, erityisesti laadullista sisällönanalyysia. Empiirisen ytimen muodostavat kaksi eliittihaastatteluaineistoa. Näiden lisäksi tutkimukseen kuuluu laaja kirjallisuuskatsaus-korpus ja rajoitustoimenpidetilasto.

Tutkimukseni johtopäätöksenä on, että koronakriisi tuotettiin kansainvälisesti ja keskusjohtoinen kansallinen politiikka toimenpiteineen syntyi vuorovaikutuksessa eri hallinnon tasojen kanssa. Kansalliset erityispiirteet ilmenivät voimakkaimmin kriisin alkuaikoina. Vaikka eurooppalainen yhteistoiminta haki muotoaan koronakriisin alussa, yhteistyöstä ei luovuttu ja kriisi lopulta vahvisti Euroopan unionia myös institutionaalisesti. Helmikuussa 2022 alkanut Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa muutti terveyskriisinä alkaneen tilanteen luonnetta ja merkitystä. Institutionalisoidut yhteistyön rakenteet pitivät EU:n yhdessä ja vahvistivat sitä tärkeänä ajankohtana ennen Venäjän täysimittaisen hyökkäyssodan alkamista Ukrainassa. Tutkimuksessa kriisi määritellään eliittien julkisuudessa rakentamaksi, sosiaalisen järjestelmän perustavanlaatuisia arvoja ja normeja uhkaavaksi tilanteeksi, jota luonnehtii tarve tehdä nopeita päätöksiä vajavaisin tiedoin.