Tutkimuksen kohteena ovat suomalaisen, vasemmistoälymystöksi itsensä nimenneen ryhmän identiteettiprosessit, joita tutkin sekä yksilö- että ryhmätasolla kronologisesti edeten ryhmän ensi vaiheista sen hajaantumiseen. Vasemmistoälymystö toimi kulttuurin ja politiikan kentillä vaikutuskeinoinaan kirjoittaminen ja puhuminen. Useimmat työskentelivät lehdissä toimittajina ja avustajina, kirjailijoina, poliitikkoina sekä muilla työväenkulttuurin kentillä. 1930-luvulla ryhmä toimi SDP:n järjestöissä, sodan jälkeen SKDL:ssä ja SKP:ssä. Intellektuellien identiteettiä analysoin heidän itseymmärryksensä ja heitä vastustaneiden määrittelyjen dialogissa, mutta myös toiminnassa rakentuneen identiteetin näkökulmasta. Runsaan kahden vuosikymmenen aikajänteeseen sijoittuvat intellektuelliksi valmistautuminen, 1930-luvun kiihkeän toiminnan vaihe, Etsivän keskuspoliisin ja Valtiollisen poliisin seuranta, oikeudenkäynnit, vankeus ja sodan jälkeisen uuden toiminnan vuodet. Kiinnitän erityistä huomiota tunteiden osuuteen identiteettiprosessissa, siihen miten he suojasivat identiteettiään erilaisissa paineissa sekä pohdin heidän suhdettaan länsimaisen intellektuellin perintöön ja ideaaliin. Hyödynnän tutkimuksessa poliittisesta, marxilaisesta ja liikeintellektuellista käytyä keskustelua.

Tutkimukseni on moniaineistoinen. Lehtikirjoittelu, puheet, poliisin raportit ja oikeusaineistot, mutta myös kirjeet, päiväkirjat, haastattelut, muistelut ja omaelämäkerrallinen kaunokirjallisuus muodostavat laajan materiaalin. Tutkin sitä lähilukien ja tulkiten useisiin konteksteihin: aikalaiskokemukseen, intellektuellihistoriaan ja tapahtumahistoriaan Suomessa ja ulkomailla.

Osoitan, että intellektuelli-identiteetin pohdinnalla oli vasemmistoälymystölle paitsi suuri henkilökohtainen, myös yleisempi merkitys. Se avasi ymmärryksen aikakauden kulttuuristen ja poliittisten debattien suuriin kysymyksiin ja intellektuellin merkittävään asemaan näissä debateissa. Kysymys intellektuellien poliittisesta sitoutuneisuudesta leikkasi taiteilijuudesta, etenkin kirjailijuudesta käytyjä määrittelykiistoja. Se myös avasi näkökulmaa aikakauden luokkakysymyksiin, erityisesti työväenluokan ja ylempää yhteiskunnasta tulleiden intellektuellien suhteeseen. Työväenliikkeeseen liittyneen älymystön hankalaa asemaa kuvaa myös se, että SDP:ssä he edustivat liian jyrkkää marxilaisuutta, mutta SKP:ssä taas pikkuporvarillista ja individualistista asennetta. He putosivat luokkien väliin ja jäivät marginaaliin. Tutkimuksessa kävi myös ilmi, että suomalaisen vasemmistoälymystön traaginen elinkaari oli monessa suhteessa verrattavissa länsieurooppalaisten ja pohjoismaalaisten intellektuellien kohtaloihin. Näistäkin useimmat irtautuivat 1950-luvun loppuvuosina puoluepolitiikasta, vaikkakaan eivät välttämättä aatteellisesta sitoutumisesta vasemmistolaisuuteen.

Tutkimus edustaa kulttuurihistoriallista lähestymistapaa, jossa näkökulma avautuu yksilöitten kokemukseen elämästä ja maailmasta konteksteihin kiinnittäen ja usean tieteenalan teoreettismetodisia työkaluja soveltaen. Erityisesti sosiologiassa tehty poliittisten liikkeiden tutkimus, bourdieulainen tutkimusperinne ja uudet tunnetutkimuksen virikkeet yhdistyvät sosiaalipsykologian identiteettikäsitykseen. Suomalaisen vasemmistoälymystön identiteettiprosessia ei ole aiemmin tutkittu näistä lähtökohdista. Tutkimus tarjoaa tulokulmia, joiden avulla voi tarkastella muitakin 1900-luvun radikaaliryhmiä, joiden identiteetin kulmakivi oli aatteellinen ihanteellisuus.