Tässä väitöskirjassa tutkin arkimoraalin toimivuutta ilmastonmuutoksen kontekstissa, kiinnittäen erityisesti huomiota moraalin vaativuuteen. Käytän ilmastonmuutosta käsitteellisenä stressitestinä analysoidakseni arkimoraalin ja sen keskeisten periaatteiden kykyä vastata ilmastonmuutokseen ja sen torjumisen vaatimiin uhrauksiin. Tämä stressitesti paljastaa ristiriidan arkimoraalin muodostavassa uskomusjärjestelmässä. Arkimoraalin keskeinen säätelevä periaate, niin sanottu ylivaativuusperiaate, edellyttää ettei toimijoilta vaadita ylivaativia tekoja. Toisaalta arkimoraalille keskeinen moraaliperiaate, haittaperiaate, edellyttää ettei muille saa aiheuttaa tarpeettomasti haittaa. Mutta lähes mikä tahansa mitä teemme kontribuoi ilmastonmuutokseen ja siten aiheuttaa haittaa muille. Olisi äärimmäisen vaativaa olla kontribuoimatta ilmastonmuutokseen jollain tavalla. Näin ollen, nämä kaksi keskeistä periaatetta ovat keskenään ristiriidassa. Argumentoin, että arkimoraali voi selvitä ilmastonmuutoksen aiheuttamasta stressitestistä vain hyväksymällä myös äärimmäisiä vaatimuksia, ja näytän, kuinka tämä on mahdollista muuttamatta yhtäkään arkimoraalin keskeisistä periaatteista. Näitä keskeisiä periaatteita on vain hieman säädettävä, vaikkakin sillä kustannuksella, että on myös hyväksyttävä äärimmäisempiä vaatimuksia. (Lektio praecursoria)