Tarkastelen artikkelissa Turun akatemian teoreettisen filosofian professori Karl Mestertonin (1715–1773) väitöskirjan De principii rationis sufficientis adplicatione ad regnum materiale et immateriale (1745, suom. Riittävän perusteen periaatteen soveltamisesta aineellisen ja aineettoman piirissä)
sisältöä ja kontekstia. Mesterton käsittelee väitöskirjassaan
filosofista riittävän perusteen periaatetta, jonka mukaan jokaisella
olemassa olevalla asialla on jokin syy tai peruste. Hän perustelee ja
selittää, miten kyseinen periaate esiintyy sekä aineellisen piirissä eli
luonnossa että aineettoman piirissä eli ihmismielessä. Mesterton seuraa
Christian Wolffin (1679–1754) filosofiaa ja tähän liittyvää koulukuntaa
eli wolffilaisuutta. Mestertonin väitöskirja sisältää lukuisia
viittauksia eri henkilöihin ja teoksiin. Työ on historiallisesti ja
filosofianhistoriallisesti merkityksellinen, mutta ei filosofisesti
johtuen muun muassa Mestertonin kritiikittömyydestä käyttämiään lähteitä
kohtaan. Tällainen toiminta oli toisaalta Turun akatemiassa
tavanomaista.