Yhdysvaltojen
esimerkkiä seuraten kansallispuistosta tuli Suomessakin alkuperäisen luonnon
suojelun keulakuva. Klassinen luonnonsuojelu, valtiovalta ja
luonnonsuojeluliike ovat sittemmin hallinneet käsityksiä Suomen luonnonsuojelun
historiasta ja sen tutkimuksesta.
Mutta onko kyseinen painotus jättänyt mahdollisesti varjoonsa luonnonsuojelun
muita olennaisia historiallisia tasoja ja toimijoita? Tarkastelemme tätä
aihetta vuosina 1860-1960 keskittymällä paikalliselle tasolle, Suomen kuntiin. Kiinnostuksemme
kohteena on kaupunkien, kauppaloiden ja maalaiskuntien rooli suojelualueiden
historiallisessa kehityksessä. Kun
kansallispuistot sijaitsivat pitkään Pohjois-Suomessa hankalien kulkuyhteyksien
takana, niin kuntien suojelualueet sijaitsivat lähinnä Etelä-Suomen asutuskeskuksissa
lähellä kuntalaisia. Ne ovat tarjonneet luonnonkauneutta, virkistystä ja hyvinvointia. Kunnallisten suojelualueiden pääansio
on  ollut niiden moninaiskäyttö: suomalaisen luonnon demokratisoiminen kuntalaisten hyväksi. Kunnallisten
suojelualueiden historiallinen kehitys on muodostanut Suomessa  sosiaalisen ja kulttuurisen
luonnonsuojelun valtavirran, jonka päätavoitteena
on ollut ihmisen hyvinvoinnin edistäminen luonnon avulla.