Tutkimuksen
kohde on 2000-luvulla kirjoitettu suomenkielinen nykyrunous, joka sisältää
viittauksia ja alluusioita kansanrunoustraditioon. Aineisto koostuu seuraavista
teoksista: Helena Sinervon Oodeja korvalle (2003), Jyrki Heikkisen Pois voihke ja valitus! (2004), Johanna
Venhon Yhtä juhlaa (2006), Vilja-Tuulia Huotarisen Naisen paikka (2007),
Ville Hytösen Karsikkopuu (2011), Teemu Mannisen Paha äiti (2012), Merja Virolaisen Valloittaja (2012) sekä
Juha Jyrkkään Ouramoinen (2014). Teoksilla on selkeästi havaittavia
yhteyksiä traditioon, mutta ne ovat nykyrunoutta, joka myös eroaa monin tavoin
kansanrunoudesta. Tutkimus kartoittaa sitä, mitä vaikutuksia näillä yhteyksillä
ja eroilla on nykyrunon yhteiskunnallisuuteen. 

 Työ on kulttuurintutkimuksellisesti sävyttynyttä
runoudentutkimusta, jossa analysoidaan aineistoa yhteiskunnallisesti
kontekstualisoivan lähilukemisen avulla. Väitöskirja edustaa uudenlaista
tutkimusotetta suomenkielisen nykyrunouden alueella. Tutkimuksen artikkeleissa
lähestytään nykyrunoissa käytettyjä kansanrunousvaikutteita neljästä eri
teoriakehyksestä käsin. Nämä ovat huolilaulut strategiana, etnofuturismi,
ironia ja nykyrunouden yhteisöllisyys. Koko työtä määrittää huomio siitä, että
suulliseen perinteeseen ei kuulunut kansallinen tietoisuus. Se kytkeytyi
kansanrunouteen vasta siitä tehdyissä tekstualisoinneissa, kuten Kalevalassa. 

 Väitöskirja osoittaa, että kansanrunousainekset
osana nykyrunoutta vaikuttavat siihen, millaisena nykyrunous esittää
yhteiskunnan, jossa sitä kirjoitetaan. Yhteys kansanrunouteen hahmottuu
nykyrunossa tietoiseksi yhteydeksi suulliseen perinteeseen. Tradition kieli ja
rytmi mahdollistavat runoissa kuvitteellisen yhteisöllisyyden tunnun lukijoiden
välille, mutta runoilla on pikemminkin taipumus kansallisen erityisyyden
purkamiseen kuin sen vahvistamiseen. Kautta linjan kansanrunouden ja nykyrunouden
erot tuovat tutkimusaineistossa esille nyky-yhteiskunnan kipupisteitä ilman
avoimia poliittisia painotuksia.Tutkimuksen
kohde on 2000-luvulla kirjoitettu suomenkielinen nykyrunous, joka sisältää
viittauksia ja alluusioita kansanrunoustraditioon. Aineisto koostuu seuraavista
teoksista: Helena Sinervon Oodeja korvalle (2003), Jyrki Heikkisen Pois voihke ja valitus! (2004), Johanna
Venhon Yhtä juhlaa (2006), Vilja-Tuulia Huotarisen Naisen paikka (2007),
Ville Hytösen Karsikkopuu (2011), Teemu Mannisen Paha äiti (2012), Merja Virolaisen Valloittaja (2012) sekä
Juha Jyrkkään Ouramoinen (2014). Teoksilla on selkeästi havaittavia
yhteyksiä traditioon, mutta ne ovat nykyrunoutta, joka myös eroaa monin tavoin
kansanrunoudesta. Tutkimus kartoittaa sitä, mitä vaikutuksia näillä yhteyksillä
ja eroilla on nykyrunon yhteiskunnallisuuteen. 

Työ on kulttuurintutkimuksellisesti sävyttynyttä
runoudentutkimusta, jossa analysoidaan aineistoa yhteiskunnallisesti
kontekstualisoivan lähilukemisen avulla. Väitöskirja edustaa uudenlaista
tutkimusotetta suomenkielisen nykyrunouden alueella. Tutkimuksen artikkeleissa
lähestytään nykyrunoissa käytettyjä kansanrunousvaikutteita neljästä eri
teoriakehyksestä käsin. Nämä ovat huolilaulut strategiana, etnofuturismi,
ironia ja nykyrunouden yhteisöllisyys. Koko työtä määrittää huomio siitä, että
suulliseen perinteeseen ei kuulunut kansallinen tietoisuus. Se kytkeytyi
kansanrunouteen vasta siitä tehdyissä tekstualisoinneissa, kuten Kalevalassa. 

Väitöskirja osoittaa, että kansanrunousainekset
osana nykyrunoutta vaikuttavat siihen, millaisena nykyrunous esittää
yhteiskunnan, jossa sitä kirjoitetaan. Yhteys kansanrunouteen hahmottuu
nykyrunossa tietoiseksi yhteydeksi suulliseen perinteeseen. Tradition kieli ja
rytmi mahdollistavat runoissa kuvitteellisen yhteisöllisyyden tunnun lukijoiden
välille, mutta runoilla on pikemminkin taipumus kansallisen erityisyyden
purkamiseen kuin sen vahvistamiseen. Kautta linjan kansanrunouden ja nykyrunouden
erot tuovat tutkimusaineistossa esille nyky-yhteiskunnan kipupisteitä ilman
avoimia poliittisia painotuksia.