Väitöskirjassa tarkastellaan nuorten
juutalaisnaisten selviytymiskeinoja kansallissosialistisen Saksan
juutalaisvainoista. Keskiössä
on viisi nuorta naista – Hélène
Berr (1921–1945), Anne Frank (1929–1945), Isabelle Jesion (1926–1971),
Elisabeth Kaufmann (1924–2003) ja Anita Meyer (1929–) – jotka pitivät päiväkirjaa
toisen maailmansodan aikaisessa Länsi-Euroopassa. Väitöskirjan pääasiallinen
lähdeaineisto koostuu näistä päiväkirjoista. Päiväkirjat, joista Berrin ja
Frankin tekstit on myöhemmin myös julkaistu, kattavat vuodet 1940–1945. Berr,
Jesion ja Kaufmann elivät päiväkirjaa kirjoittaessaan Pariisissa, Ranskassa,
Frank ja Meyer Alankomaissa.

Tämä tutkimus on ns.
uutta sotahistoriaa, jossa korostuvat sodan kulttuurihistorialliset tulkinnat.
Tutkimuksessa selviytyminen liittyy päiväkirjateksteistä nouseviin,
kirjoittajien itsensä tärkeinä kokemiin keinoihin, joiden avulla ahdistavaa
tilannetta oli mahdollista kestää paremmin. Selviytymiskeinot nähdään
kontekstiinsa sidottuna kulttuurihistoriallisena ilmiönä. Tarkastelun keskiössä
on niiden ilmeneminen käytännössä erilaisissa tilanteissa ja se, miten
päiväkirjanpitäjät niitä kuvailivat. Selviytymiskeinojen ohella tässä tutkimuksessa tarkastellaan myös
laajemmin päiväkirjoja, niiden luonnetta ja merkitystä kirjoittajilleen sekä
sitä, millaisina juutalaisvainot ja sota-aika piirtyvät niissä esiin.
Juutalaisvainojen ja niiden keskellä selviytymisen kokemus näyttäytyy
tutkimuksessa kirjoitettuna vainona.

Tutkimus osoittaa, että päiväkirjan
kirjoittaminen oli tärkeä selviytymiskeino näille viidelle nuorelle juutalaisnaiselle,
jokapäiväisen jaksamisen lähtökohta. Päiväkirjan kirjoittamisella on myös
normaalioloissa esimerkiksi terapeuttista ja ajan järjestämiseen liittyvää
merkitystä, mutta sodan ja vainon keskellä päiväkirjanpitäminen muodostui
erityisen tärkeäksi elämänhalua säilyttäväksi toiminnaksi. Se antoi muiden
merkitysten ohella väylän säilyttää muistissa ajan tapahtumat – niin itselle kuin mahdolliselle laajemmalle lukijakunnalle – ja jäädä elämään edes
paperilla, vaikka konkreettinen yli sodan hengissä selviäminen oli epävarmaa. Päiväkirjoista esiin nousevia muita henkistä
selviytymistä edesauttavia tekijöitä olivat mm. perheen, ystävien ja
rakastettujen tuki, lukeminen ja opiskelu sekä muilla tavoin itsensä kiireisenä
pitäminen, vainojen myötä vahvistunut juutalainen ja/tai kansallinen
identiteetti, uskonnollisuus, vastarintahenkisyys, huumori ja usko
tulevaisuuteen. Tämä väitöskirja tuo kulttuurihistoriallista
näkökulmaa yhä vahvasti poliittiseen historiaan nojautuvan
holokaustitutkimuksen kentälle. Se avaa
uusia näkökulmia myös omaelämäkerrallisten aineistojen tutkimukseen ja
kirjoittamisen kulttuurihistoriaan nostaen paremmin esille äärimmäisissä
oloissa kirjoitetut päiväkirjat.