Väitöskirjassa tarkastellaan kunniaan liittyvän väkivallan uhrin oikeudellista asemaa Suomessa. Vaikka kunniaan liittyvä väkivalta useimmiten on naisiin kohdistuvaa, lähisuhteissa tapahtuvaa sukupuolistunutta väkivaltaa, väkivallan yhteisöllisyydestä juontuvia erityispiirteitä ja -vaatimuksia ei tavoiteta kyseisten kategorioiden kautta. Tästä johtuen kunniaan liittyvää väkivaltaa lähestytään tutkimuksessa yhteisöllisen väkivallan käsitteen avulla.

Yhteisöllisen väkivallan käsite tekee näkyväksi yhteisöllisyyden väkivallan mekanismeihin ulottuvat vaikutukset. Kyseiset mekanismit eivät määrittele vain maahanmuuttajayhteisöjen väkivallaksi leimattua kunniaan liittyvää väkivaltaa vaan myös muiden kulttuuristen ja uskonnollisten vähemmistöjen käytäntöjä. Tutkimuksessa ryhmiin viitataan ”suljettuina yhteisöinä”, joita yhdistävä piirre on pyrkimys hoitaa yhteisöissä vallitsevan moraalin noudattamiseen kytkeytyvät konfliktit yhteisön sisällä.

Vaikka yksittäinen ryhmän jäsen ei hyväksyisi yhteisön käyttäytymisnormistoa tai ryhmässä noudatettavia käytänteitä, hänen voi olla hyvin vaikeaa haastaa niitä. Hyväksytyn käyttäytymismallin noudattaminen varmistetaan jäseniin kohdistuvalla kontrollilla, joka on sisäänkirjoitettuna niin yksilöiden välisissä horisontaalisissa suhteissa kuin yhteisöjen hierarkiassa. Ongelmalliseksi kontrolli muuttuu tilanteissa, joissa yhteisön jäsen ei enää voi toteuttaa omia yksilölle kuuluvia oikeuksiaan.

Väitöskirja sisältää viisi artikkelia sekä yhteenveto-osuuden. Ensimmäisessä artikkelissa kysytään, kuinka kunniaan liittyvä väkivalta ymmärretään ja määritellään Suomessa vuosina 2004–2012 laadituissa poliittisissa asiakirjoissa, ja miten määritelmät ovat vaikuttaneet kunniaan liittyvän väkivallan vastaisten toimenpiteiden valintaan. Toinen artikkeli käsittelee Euroopan neuvoston naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemistä ja torjumista koskevan niin kutsutun Istanbulin sopimuksen sopimusvaltioille asettamia kunniaan liittyvää väkivaltaa koskevia velvoitteita ja erityisesti sitä, kuinka Suomen sopimusratifiointi täyttää kyseiset velvoitteet. Kolmannen artikkelin keskeinen kysymys on, kuinka rikoslaki pystyy puuttumaan yhteisölliseen väkivaltaan ja turvaamaan yhteisöllisen väkivallan uhrin oikeudet. Neljäs artikkeli puolestaan tarkastelee väkivaltaa työssään kohtaavien ammattilaisten vastausten pohjalta sitä, kuinka kunniaan liittyvä ja muu yhteisöllinen väkivalta ymmärretään ja tunnistetaan asiantuntijatyössä. Lisäksi artikkelissa pohditaan, millaisia lainsäädännöllisiä muutoksia yhteisöllisen väkivallan nykyistä asianmukaisemman käsittelyn varmistaminen vaatisi. Viimeisessä artikkelissa käsitellään kunniaan liittyvän väkivallan erityiskysymyksenä avioliittoon pakottamista: millaiset avioliittoon pakottamisen tilanteisiin soveltuvat säädökset mahdollistaisivat sekä uhrien suojelun että asettaisivat tekijät rikosoikeudelliseen vastuuseen.

Tällä hetkellä huomattava osa yhteisöllisestä väkivallasta, yksilön oikeuksia loukkaava kontrolli mukaan lukien, jää tunnistamatta ja lainsäädännön sekä väkivallan vastaisten toimenpiteiden katvealueelle. Tutkimuksessa ongelmaa pyritään hälventämään nimenomaan väkivallan uudenlaisen käsitteellistämisen avulla. Koska suljettujen yhteisöjen väkivalta kiertyy yhteisöllisen elementin ympärille, korostetaan tutkimuksessa yhteisöllisyyteen ankkuroituvaa perspektiiviä. Rikosoikeusjärjestelmän yksilölähtöisyys ei taivu kyseiseen vaihtoehtoiseen näkökulmaan aivan yksinkertaisesti. Jollei yksilölähtöisyyden itsestäänselvyyttä tästä huolimatta haasteta, yhteisöihin kuuluvat yksilöt ajautuvat toistuvasti asemaan, jossa heidän oikeuksiaan ei pystytä turvaamaan.