Kun Elias Lönnrotin kokoama runoeepos, ns. Vanha Kalevala, ilmestyi vuonna 1835, se käänsi suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin arvostuksen huimaan nousuun. Kalevala innosti myös maisteriopintojaan viimeistelevää, alkuaan pappisuralle aikonutta Matias Aleksanteri Castrénia suuntaamaan huomionsa suomen ja sen sukukielten tutkimukseen. Koska alkuperäistä Kalevalaa pystyivät lukemaan vain muutamat harvat oppineiston edustajat, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julisti kilpailun runomuotoisen ruotsin- tai saksankielisen käännöksen aikaansaamiseksi. Tällaisia ei kuitenkaan ilmaantunut. Helsingin yliopiston suomen kielen lehtori Carl Niclas Keckman luennoi Kalevalasta ja laati siitä sanatarkan ruotsinnoksen, mutta ei runomittaista versiota. Muutaman vuoden odotuksen jälkeen Kalevalasta jo aiemmin kiinnostunut Castrén ryhtyi kääntämään eeposta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran stipendiaattina hän keräsi kesällä 1839 taustatietoa ja uutta kansanperinneaineistoa Vienan Karjalassa. Aktiivinen kääntäminen kesti noin kaksi vuotta. Käännöstyön ohella Castrén julkaisi dosentinväitöskirjan ja joitakin pienempiä tieteellisiä tutkimuksia. Kevätlukukaudella 1841 Castrén luennoi Helsingin yliopistossa Kalevalasta ja viimeisteli käännöstään. Se ilmestyi kesäkuussa 1841 ja sai hyvän vastaanoton. Esimerkiksi historiallis-vertailevan kielentutkimuksen kärkiedustajiin kuulunut Jacob Grimm perehtyi Kalevalaan ja luennoi siitä Berliinin tiedeakatemiassa Castrénin ruotsinnoksen perusteella. Castrénin ruotsinnos avasi uusia mahdollisuuksia Kalevalaa koskevalle tieteelliselle keskustelulle, koska eepos oli nyt aiempaa merkittävästi laajempien piirien luettavissa. Tärkeä rooli tässä keskustelussa oli itse Castrénilla ja hänen Kalevala-tulkinnoillaan. Kalevalan käännöksen myötä Castrén sai pysyvän kansainvälisen maineen arvostettuna kansanperinteen ja mytologian asiantuntijana. Kirjoitus perustuu Suomalais-Ugrilaisessa Seurassa 15.2.2019 pidettyyn esitelmään.]