Muistia pidetään keskeisenä merkitysten ja arvojen muodostumisen paikkana, joka on vahvasti sidoksissa ihmisen kognitiiviseen kapasiteettiin, havaintoihin, ajatteluun ja itseymmärrykseen. Kuitenkin ekokriittiset ja posthumanistiset näkökulmat tekevät tällä hetkellä tuloaan myös muistitutkimukseen haastamaan ihmiskeskeistä ajattelua. Muistamisen viitekehys laajenee ihmiselämästä ja sukupolviketjuista ihmisen aiheuttaman luonnon tuhon tarkasteluunja elonkirjon huomioimiseen. Sota, kidutus ja ihmisen aikaan saama tuho nyrjäyttävät paikaltaan oletuksen ihmisestä rationaalisena oliona tai suvereenina luonnon valtiaana.  

Ekologisten kriisien edessä usko ihmisen vastuulliseen toimijuuteen joutuu koetukselle, ja ilmastonmuutokseen liittyvästä ahdistuksesta puhutaan jopa ilmastotraumana, tulevaisuuteen suuntautuvat traumaattisena kuvitteluna.Traumaretoriikka kertoo tunteiden merkityksestä ja siitä, miten moninainen affektiivinen ilmapiiri meitä ympäröi: syyllisyys ja vastuuntunto, pelko, toiveikkuus ja välinpitämättömyys. Näin vahvojen sanojen käyttäminen kertoo jotain myös ahdistuksen mittakaavasta sekä ennen kaikkea vallan ja hallinnan menettämisen pelosta. Ekologisia muutoksia on vaikea hahmottaa kokonaisuudessaan, ja pakottavat muutokset osuvat ihmisyyden ydinkerroksiin, jatkuvuuden ja nautinnon haluun. Kirjallisuus herättää pohtimaan muistin kesyttämättömyyttä ja ajan kerrostumia sekä ihmisen sivistyksen mittaa ja määrää. Onnellista loppuratkaisua ei voida varmuudella kirjoittaa, mutta lukijassa mahdollisesti tapahtuva muutosprosessi kiinnostaa kirjallisuudentutkijoita.