Maailmansotien välisen ajan suomalaista oikeistoa tarkastelevasta tutkimuskentästä erottuu viimeistään 1980-luvulta alkaen kaksi erilaista tulkintalinjaa. Niistä varhaisempi on keskittynyt tulkintaan valkoisen Suomen kokemasta kommunismin uhasta ja sen torjumisesta. Uudemmassa tulkintalinjassa painottuvat radikaalin oikeiston omaehtoiset pyrkimykset, jotka kyseenalaistivat vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen. Tässä artikkelissa kommentoimme molempien tulkintalinjojen vakiintuneita johtopäätöksiä ja analysoimme kansallisoikeistolaisuu-deksi kutsumaamme mentaliteettia, jossa oikeistolaisuus ymmärrettiin yhteiskunnalliset ristiriidat ylittävänä ja hengeltään epäpoliittisena valtioajatteluna. Argumentoimme, ettei kommunismiuhan ja reaktion narratiivissa ole riittävästi huomioitu yhteiskunnan demokratisoitumista luokkatietoisen oikeistoradikalismin aiheuttajana. Tutkimushavaintomme on, että kansallisoikeistolaisen mentaliteetin mielekäs selittäminen vaatii ennen kaikkea sen omaehtoisten yhteiskunnallisten tavoitteiden ja itseymmärryksen analyysia. Kansallisoikeiston idealismia heijastanut politiikka ei ensisijaisesti ollut puolustavaa tai säilyttävää vaan aktiivista ja taistelevaa.