Tässä kulttuurihistorian alaan kuuluvassa artikkeliväitöskirjassa tarkastellaan Elias Lönnrotin (1802–1884) ajattelua ja työskentelyä. Lönnrot tunnetaan erityisesti kansanrunouteen perustuvasta Kalevalasta, jonka toisesta laitoksesta on muodostunut Suomen kansalliseepos. Tässä tutkimuksessa Lönnrotin ajattelu- ja työskentelytapojen merkityksiä tulkitaan suhteessa aikakauden ylirajaiseen aatteelliseen, tieteelliseen ja filosofiseen keskusteluun. Tutkimuksen keskeinen teema on kysymys siitä, miten runouden, tiedon ja kansan käsitteet kietoutuivat toisiinsa, niin että ne määrittivät toinen toisiaan. Ongelmaa tarkastellaan osana kulttuurista muutosta, jossa suullisen runonlaulukulttuurin aineksista muokattiin kirjallista, modernia ja kansallista kulttuuria. 

Keskeisen tutkimusaineiston muodostavat Lönnrotin tuottamat kirjoitukset. Ne edustavat useita eri tekstilajeja, mukana on kirjeitä, matkakuvauksia, kansanrunojulkaisuja, tieteellisiä tutkimuksia, opinnäytteitä, päiväkirjoja, lehtiartikkeleita sekä puheita. Tärkeimmät lähteet ovat Lönnrotin väitöstutkimus Om finnarnes magiska medicin (1832/1842) ja Kantelettaren esipuhe (1840). Lönnrotin eri teoksia luetaan suhteessa toisiinsa aikakauden muuhun kirjallisuuteen. Näin muodostetussa kontekstissa painottuvat filosofeilta, kulttuurintutkijoilta, filologeilta ja muilta oppineilta peräisin olevat tekstit erityisesti Suomesta ja Saksasta. Keskeinen painopiste on F. W. J. Schellingin (1775–1854) luonnonfilosofiassa. 

Tutkimuksen rakentamassa kontekstissa Lönnrotin ajattelu ja toiminta näyttäytyvät osana ylirajaista keskustelua. Hänen käsityksenä tulevat ymmärrettäviksi suhteessa aikakauden muihin oppineisiin. Näin tutkimus tuottaa tietoa Lönnrotista itsenäisenä ajattelijana, joka tulkitsi ja sovelsi aikakauden teoreettisia ideoita. Hän ymmärsi kansanrunouden luonnon dynaamisten, sisäisten ja luovien voimien inhimillisenä jatkeena. Siten Lönnrotin toiminta suullisen kansanrunouden muokkaamiseksi kirjalliseen asuun tulkitaan filosofisesti, esteettisesti ja tieteellisesti perustelluksi projektiksi, jossa pyrittiin pitämään yllä kielen ja runouden sisäistä ja luonnollista kehitystä. Keskeisenä tavoitteena oli omaperäisen ja modernin suomenkielisen kulttuurin luominen. Sitä luonnehtisi erityisesti kyky yleiseen kirjakieleen, joka mahdollistaisi tieteen, kirjallisuuden ja lehdistön kaltaiset kulttuuriinstituutiot.