Tässä artikkelissa tarkastelen suomalaisten klassisten ammattilaulajien kokemuksia ja kertomuksia häpeästä ja häpäisystä lauluopintojensa ja laulu-uransa aikana. Kysyn, millaisia häpeään ja häpäisyyn liittyviä kokemuksia laulajilla on opinnoissaan ja ammattiurallaan ollut ja mihin asioihin häpeä on liittynyt. Artikkelin tutkimusmateriaali pohjaa 58 suomalaiseen osallistujaan, joista 49 vastasi sähköiseen kyselylomakkeeseen ja 15 osallistui haastatteluun. Vastaajien ikähaitari (kerätty viiden vuoden tarkkuudella) oli 20–79 vuotta. Osallistujista 76 % oli naisia, 22 % miehiä ja 2 % sukupuoleltaan ”muu”. Sovellan tutkimuksessa Sara Ahmedin teoriaa emootioista kulttuurisina käytänteinä ja Silvan Tomkinsin affektiteoriaa. Lisäksi sovellan vähemmässä määrin Foucault’n diskurssiteoriaa. Aineistoa tarkastellaan narratiivis-hermeneuttisen analyysin keinoin. Analyysini valossa laulajalle häpeää tuottavat asiat voidaan jakaa viiteen kategoriaan: 1) lauluääneen liittyvä häpeä, 2) kehollisuuteen, ulkonäköön sekä henkilön ominaisuuksiin liittyvä häpeä 3) laulajan identiteettiin liittyvä häpeä, 4) muiden ihmisten aiheuttama häpeä (häpäisy, seksuaalinen häirintä, henkinen väkivalta), ja 5) suomalaisen kulttuurin sekä uskonnollisen ja perhetaustan aiheuttama häpeä. Väitän, että klassisen musiikkimaailman hierarkkiset rakenteet, korkea laadullinen vaatimustaso sekä musiikilliset ja näihin liittyvät seikat aiheuttavat laulajille häpeäkokemuksia sekä laulu-uralla että jo lauluopintojen aikana. Lisäksi auktoriteettien käyttämä häpäisy vallankäytön muotona tuottaa osaltaan laulajille häpeää. Myös laulajan sisäistetty häpeä vaikuttaa häpeäkokemusten syntyyn. Nämä ”sisäiset” ja ”ulkoiset” häpeän lähteet kietoutuvat toisiinsa ja ovat vuorovaikutuksessa keskenään.