Artikkelissa tarkastellaan ympäristökriittistä ja ympäristöaktivistista suomi- ja saameräppiä. Tätä ekoräppiä voi pitää sekä poliittisen hiphopin suuntauksena että aktivistisena nykytaiteena. Ekoräppi käsittelee luontoon ja ympäristökriisiin liittyviä aiheita, kuten ilmastonlämpenemistä, saastumista, ruokaturvaa, lajien ja luonnon monimuotoisuuden katoamista sekä alkuperäiskulttuurien perinteisten elämäntapojen häviämistä. Samalla se määrittelee uusin tavoin musiikin ja muusikoiden yhteiskunnallista vastuuta ekologisesti ja kulttuurisesti kestävämmän yhteiskunnan ja elämäntavan rakentamisessa. Usein ympäristökriittiset aiheet yhdistyvät ekoräpissä muihin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, kuten ihmisoikeuksiin, köyhyyteen ja eriarvoisuuteen, globalisaatioon ja ylipäätään postmoderniin politiikkaan. Monesti ekoräppärit harjoittavat ihmisoikeus- ja kansalaisaktivismia sekä osallistuvat yhteisöllisiin hankkeisiin ja tempauksiin.

Suomalaiselle ja saamelaiselle ekoräpille on luonteenomaista transkulttuurisen ympäristöpolitiikan yhdistyminen paikallisiin kysymyksiin, pohjoisten alueiden kulttuuriin, suomalaiseen ja saamelaiseen kansanperinteeseen sekä anarkistiseen estetiikkaan. Hahmottelen artikkelissani suomalaisen ja saamelaisen ekoräpin yleispiirteitä ja tekijöitä 2000-luvulla. Tarkemmin tarkastelen suomeksi räppäävän Palefacen eli Karri Miettisen (s. 1978), pohjoissaameksi räppäävän Ailu Vallen (s. 1985) sekä performanssitaiteilija Martta Tuomaalan kanssa yhteistyötä tekevän räppärin Terttu Järvelän (s. ?) tuotantoja.

Tutkimuksellisesti artikkeli perustuu ekomusikologiaan, jossa musiikkia ja äänellistä kulttuuria tarkastellaan ekososiaalisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta sekä pohditaan äänellisten ilmiöiden merkitystä ihmisen ympäristösuhteelle.