Tutkimus tarkastelee esityslähtöisen mediataiteen
historiaa Suomessa 1960-luvulta 2010-luvulle. Se analysoi nykytaideteoksia,
jotka pohjautuvat hetkellisiin ja katoaviin esityksiin, mutta koetaan kuvien
tai tekstien välittäminä. Esitysten ja kuvataiteen yhdistelmiä hahmotteleva väitöskirja
avaa näkökulmia ainutkertaisen esityksen tallentamisen, välittämisen ja
toistamisen problematiikkaan. Sen perustana on keskustelu siitä, millaisin
tavoin esitykset katoamisen sijaan kirjoittuvat jälkiinsä ja kohdataan
nykyhetkestä käsin.

Väitöskirja selvittää, miten esityslähtöinen taide
nivoutuu televisioon, videoon tai internetiin. Samalla se kertoo taiteen ja
teknologian yhteisestä historiasta sekä taiteen merkityksestä tekniikan
murroskohdissa. Teknisistä innovaatioista on etsitty taiteellisen ilmaisun
uudenlaisia välineitä, mutta taide tarkastelee myös kriittisesti niiden
kulttuurisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Kirjassa analysoidaan Mervi Buhl-Kytösalmen (1948–),
Auki-ryhmän, Ilkka Sariolan (1969–), Eeva-Mari Haikalan (1974–) ja Minna
Suoniemen (1972–) videoiksi tai valokuviksi taltioituja performansseja.
Tutkimus käsittelee lisäksi taiteellista kokeilua televisiossa sekä internetissä.
Riitta Vainion (1936–2015) 1960-luvun tanssiteosten televisiosovitukset,
Jan-Erik Anderssonin (1954–) ja Marikki Hakolan (1960–) 1990-luvun verkkoteokset
ja 2000-luvun esitykset sosiaalisessa mediassa rakentavat kuvaa esityslähtöisen
taiteen pitkästä jatkumosta. 1960-luvun poikkitaiteellisia esityksiä ja sähkökineettistä
taidetta tarkastelevat luvut tarkentavat keskustelua taideteoksen ainutkertaisuudesta
ja toistosta.

Tutkimuksessa hahmottuu taiteellisen ilmaisun tapa, joka
määrittyy jatkuvasti suhteessa eri aikojen ajankohtaisiin ilmaisuvälineisiin.
Kontekstualisoivien tapaustutkimusten rinnalla esityslähtöisiä teoksia
analysoidaan fenomenologisesta filosofiasta käsin.