Artikkelissani
esittelen kirjaani The Ethics of
Storytelling (2018), joka tutkii, mitä kertomukset tekevät meille
eettisestä näkökulmasta: miten kertomukset muovaavat meitä moraalitoimijoina ja
minkälaista eettistä potentiaalia kirjallisuudella voisi olla? Kirjassani argumentoin
usein mustavalkoista hyöty- ja vaarapuhetta vastaan, ettei kertomusmuoto
itsessään ole hyvä tai paha, vaan ratkaisevaa on, miten kertomuksia tulkitaan
ja käytetään. Kehittelemäni käsitteellinen viitekehys auttaa hahmottamaan kertomusten
eettisesti monisyistä roolia elämässämme – huomioiden sen, miten kertomukset
saavat merkityksensä vasta käyttökonteksteissaan, osana kulloistakin
maailmallista tilannetta, jossa ne toimivat.

Esittelen
kirjani narratiivisen hermeneutiikan ydinajatuksia sekä heuristisen mallin,
joka auttaa analysoimaan ja arvioimaan kertomusten eettistä potentiaalia ja
vaaroja kysymällä, 1) laajentavatko vai supistavako kertomukset mahdollisen
tajuamme, 2) kehittävätkö vai hämärtävätkö ne itseymmärrystämme, 3) edistävätkö
vai haittaavatko ne toisten kokemusten ymmärtämistä niiden ainutkertaisuudessa,
4) osallistuvatko ne osallistavien vai poissulkevien intersubjektiivisten kerronnallisten
tilojen rakentamiseen, 5) kehittävätkö vai heikentävätkö ne
näkökulmatietoisuuttamme ja 6) toimivatko ne eettisen tutkimisen vai
dogmatismin muotoina. Dikotomioiden sijaan on kyse käsitteellisestä
viitekehyksestä kertomusten eettisten ulottuvuuksien differentioidulle
tutkimiselle.