Puhutun äänen
hallusinatorinen kuuleminen on luokiteltu jo pitkään mielenterveyshäiriöihin
kuuluvaksi psykopatologiseksi oireeksi. Nykyinen tutkimustieto kuitenkin
osoittaa sen olevan transkulttuurinen ilmiö, joka on yleistä myös ihmisillä,
joilla ei voida todeta olevan psykiatrista sairautta. Äänten kuulemisen voidaan
ymmärtää neuro- ja kognitiotieteiden kautta olevan aistiprosessoinnin
virheellistä toimintaa, mutta kokemuksellisesti se on tapahtuma, jonka
muotoutumiseen vaikuttaa itse äänten kuulijan henkilökohtaisten ominaisuuksien
lisäksi hänen koko sosiokulttuurisesti määrittynyt elinympäristönsä.

Tässä artikkelissa
käsittelen äänten kuulemista fenomenologisen psykiatrian viitekehyksessä, joka
yrittää tavoittaa normista poikkeavan kokemuksen siten kuin se ilmenee kokijan
sisäisessä maailmassa kokijalle itselleen. Keskityn varsinkin
ääni-kuulijasuhteeseen, joka yhtäältä jäljittelee julkisessa tilassa
tapahtuvien vuorovaikutussuhteiden sosiopsykologisia lainalaisuuksia, mutta
toisaalta omaa aivan erityisen luonteen, jossa subjektiobjektisuhteet menettävät
vakaat asemansa. Tästä perspektiivistä ymmärrettynä kuulijalle ilmenevät äänet
voivat olla joko omia toimijoita puhujan asemassa tai toisaalta vastaanottajia
kuuntelijan tehtävässä, jolloin äänten kuuleminen voidaan ymmärtää dialogisena
tapahtumana.

Päätavoitteenani on valottaa
sitä, miten kuulijan sosiokulttuuristen vaikutteiden alaisena syntyneet ja
kehittyneet henkilökohtaiset merkityksellistämisprosessit muokkaavat tätä
dialogista ääni-kuulijasuhdetta. Lopuksi pohdin sitä, miten tätä kokemukseen
suuntautuneen fenomenologisen psykiatrian tuottamaa tutkimustietoa voidaan
käyttää hyväksi ääniä kuulevien kohtaamiseen terveydenhuollossa.