Vuonna 2006 Euroopan unioni sääti direktiivin teletunnistetietojen säilyttämisvelvollisuudesta (2006/24/EY). Direktiivi velvoitti eurooppalaiset teleoperaattorit säilyttämään lähetystiedot niiden välittämistä puheluista, tekstiviesteistä, sähköposteista ja vastaavista viesteistä sekä paikkatiedoista. Viestien varsinaista sisältöä ei direktiivin mukaan tullut tallentaa. Tiedot tuli direktiivin mukaan tallentaa 6–24 kuukauden ajaksi. Direktiivin tarpeellisuutta perusteltiin sillä, että viestintätietoja analysoimalla voitaisiin torjua terrorismia ja vakavaa rikollisuutta.

Ennen säätämistään direktiivi oli kohdannut voimakasta vastustusta, koska kyseessä oli kaikkien kansalaisten kaikkeen viestintään kohdistuva valvontatoimi. Monessa EU-jäsenvaltiossa säilyttämisen perustuslainmukaisuus vietiinkin tutkittavaksi kansalliseen valtiosääntötuomioistuimeen. Vuonna 2009 Romanian valtiosääntötuomioistuin kumosi kansallisen voimaanpanolain sillä perusteella, että laajamittainen tietojen tallentaminen tekee tyhjäksi koko yksityiselämän suojan. Vuosina 2010 ja 2011 Saksan liittotasavallan ja Tsekin tasavallan valtiosääntötuomioistuimet kumosivat kansallisen lain kumpikin sillä perusteella, että näin vahvasti yksityisyyden suojaan puuttuva valvontakeino ei ollut oikeassa suhteessa saavutettavaan hyötyyn nähden. Vastaavia kumoavia tuomioita antoivat myös tuomioistuimet Bulgariassa ja Kyproksella. Tuomioistuimet Irlannissa ja Itävallassa päättivät pyytää Euroopan unionin tuomioistuimelta ennakkoratkaisua siitä, onko direktiivi yhteensopiva Euroopan unionin perusoikeuskirjassa suojattujen perusoikeuksien kanssa. Tällaisia perusoikeuksia ovat erityisesti oikeus yksityiselämään (artikla 7) ja oikeus henkilötietojen suojaan (artikla 8).

Huhtikuussa 2014 unionin tuomioistuin antoi ratkaisunsa yhdistetyissä asioissa Digital Rights Ireland (C-293/12) ja Seitlinger and others (C-594/12). Ratkaisussaan tuomioistuin katsoi perusoikeuskirjan perusteella, että direktiivi on pätemätön.