Kysymystä lakien perustuslainmukaisuuden valvonnasta on konstitutionalistisessa perinteessä lähestytty vanhastaan olettaen, että valvonta on järjestettävä tietyn orgaanin ensisijaiseen auktoriteettiin tukeutuen. Auktoritatiivinen valvontavalta on annettu joko kansansuvereenisuutta korostaen lainsäätäjälle itselleen tai sitten se on perusoikeuksien turvaamisen nimissä jätetty riippumattomien tuomioistuimien ja viimekädessä ylimpien tuomioistuinten harteille. Kirjoituksessa tarkastellaan suomalaisia valtiosääntöoikeudellisia käytäntöjä ja alan yleisiä oppeja vertailevan valtiosääntötutkimuksen viimeaikaisten avausten hengessä. Kirjoittaja lähtee liikkeelle oletuksesta, että demokratian ja perusoikeuksien välillä juuri perustuslakikontrollissa herkästi esille nousevat perustavanlaatuiset jännitteet on mahdollista ja syytäkin jättää yleisellä tasolla ratkaisematta.