Tässä
artikkelissa tarkastellaan niitä korkeakouluopiskelijoita, jotka ovat tulleet
opiskelijoiksi epätyypillistä polkua, eli eivät ole suorittaneet
ylioppilastutkintoa. Artikkelissa etsitään vastauksia seuraaviin kysymyksiin:
(1) Keitä ovat korkeakoulujen ei-ylioppilastaustaiset opiskelijat? (2) Missä
korkeakoulutuksen kentillä ei-ylioppilastaustaiset opiskelijat opiskelevat? (3)
Miten tyytyväisiä ei-ylioppilastaustaiset opiskelijat ovat omaan
koulutusohjelmaansa ja millaisia opiskelukokemuksia heillä on? Empiirisenä
aineistona käytetään Eurostudent VI -aineistoa, jonka avulla vertaillaan
ylioppilastaustaisten ja ei-ylioppilastaustaisten taustoja ja opiskelukokemuksia.

Artikkelissa
jaettin korkeakouluopiskelijat viiteen ryhmään, missä otettiin huomioon paitsi
toisen asteen tutkinto, myös se, oliko opiskelijalla aiemmin hankittu
korkeakoulututkinto. Selkeästi ei-ylioppilaita olivat pelkän ammatillisen tutkinnon suorittaneet sekä korkeakouluttautuneet ei-ylioppilaat. Selkeästi
ylioppilastaustaisia puolestaan olivat pelkän
ylioppilastutkinnon suorittaneet sekä korkeakouluttautuneet
ylioppilaat. Lisäksi oman ryhmänsä muodostivat ne, jotka olivat suorittaneet
sekä ylioppilastutkinnon että toisen asteen ammatillisen tutkinnon. Heidät
nimettiin kahden maailman välisiksi,
koska heillä oli kokemusta sekä lukiosta että ammatillisesta koulutuksesta.

Ryhmät
erosivat toisistaan taustoiltaan ja elämäntilanteiltaan siten, että
ei-ylioppilaiden ryhmät olivat vanhempia, perheellistyneempiä, katsoivat
itsensä useammin sivutoimisiksi opiskelijoiksi sekä olivat lähtöisin
matalammasta taustasta kuin vastaavat ylioppilaiden ryhmät. Kuten aiemmissakin
Eurostudent-tutkimuksissa on huomattu, ei-ylioppilaat hakeutuivat selvästi
useammin ammattikorkeakouluun kuin yliopistoon. Varsinkin pelkän ammatillisen tutkinnon
varassa olevat päätyivät lähes aina ammattikorkeakouluun. Yliopistoon ei-ylioppilaat
hakeutuivat todennäköisemmin vasta sitten, kun olivat ensin suorittaneet
ammattikorkeakoulututkinnon. Ammattikorkeakouluissa ei-ylioppilaita oli
kaikilla opintoaloilla. Sen sijaan yliopistoissa, joissa ei-ylioppilaita
muutenkin on vähemmän, alojen väliset erot olivat suuret, ja osa aloista
näyttäytyi täysin suljettuna ei-ylioppilailta. 

Kokemus
kuulumisesta korkeakouluyhteisöön, kuten myös tyytyväisyys
opintojärjestelyihin, oli kaikkein myönteisin molemmissa korkeakouluttautuneiden
ryhmissä, joilla oli jo ennestään kokemusta korkeakouluopiskelusta. Myös pelkän
ylioppilastutkinnon suorittaneet, jotka olivat sosiaalistuneet lukion
käytäntöihin ja kulttuuriin, kokivat kuuluvansa korkeakouluyhteisöön, vaikka
heillä olikin aluksi vaikeuksia hahmottaa koulutusohjelmansa vaatimuksia. Heille
oli tyypillistä, että opiskelu korkeakoulussa oli kuulunut aina heidän
tulevaisuudensuunnitelmiinsa. Pelkän ammatillisen tutkinnon suorittaneet tuntuivat
kokevan eniten vierautta suhteessa korkeakoulutukseen, eikä korkeakoulutus ollut
näyttäytynyt heille itsestään selvänä vaihtoehtona. Tulevaisuudenodotukset taas
olivat kaikkein myönteisimmät ei-ylioppilastaustaisten ryhmissä.

Koulutuspolitiikan
kannalta tämän artikkelin tulokset antavat aihetta pohtia sitä, miten
korkeakoulujen opiskelijavalinnoissa jatkossa turvataan mahdollisuudet myös
niille potentiaalisille hakijoille, joilla ei ole ylioppilastutkintoa ja joiden
halu korkeakouluopintoihin herää vasta myöhemmässä vaiheessa. Mahdollisuuksien
säilyminen avoimina myös ammattioppilaitostausta tuleville on tärkeää paitsi
yksilöiden kannalta, myös pohjoismaisen tasa-arvoa korostavan elinikäisen
oppimisen periaatteen näkökulmasta.