Neuvostoliiton luhistuttua vuonna 1991 neuvostovallan aikaista historioitsijoiden ammattikuntaa alettiin pitää uusissa ja etenkin jälleen itsenäistyneissä valtioissa, kuten Virossa, kommunistisen puolueen kuuliaisina apologeetteina, propagandisteina ja vallan oikeuttajina. Tämä näkökulma korostui varsinkin, jos historioitsijoita verrattiin henkensä ja terveytensä alttiiksi panneisiin metsäveljiin, monin tavoin sorrettuihin poliittisiin aktivisteihin tai sarkastisiin kulttuurivaikuttajiin.

Tällainen rinnastus ei kuitenkaan ole oikeudenmukainen, eikä yleistämisensä osalta edes totuudenmukainen, sillä, kuten tässä artikkelissa pyrin tuomaan esille, historioitsijan ammatillinen asema ja hänen roolinsa historiallisen tiedon tuottajana vaihteli suuresti poliittisten suhdanteiden mukana. Lisäksi sukupolvikysymyksillä, henkilökohtaisilla asenteilla ja motiiveilla sekä omaksutuilla toimintatavoilla näyttää olleen huomattava merkitys historioitsijan uran muotoutumisessa.

Pyrin osoittamaan, että historiantutkijat eivät Neuvosto-Virossa olleet yhtenäinen joukko, vaan esimerkiksi eri tutkimuslaitosten kulloinenkin status ja profiili vaikuttivat suuresti siihen, millaisia tutkijoita laitoksiin rekrytoitiin, mitä tutkittiin, millaisista lähtökohdista ja millaisilla strategioilla. Lisäksi eri tutkijapolvien sekä erilaisista taustoista nousseiden ryhmien väliset jännitteet ja ideologiset erot tulivat selkeästi näkyviin vuosina 1956–1964 ja myöhemminkin.