Pitää on vanhaan perintösanastoon kuuluva verbi, joka alkuaan on tarkoittanut ’hallussa pitämistä’ tai ’kiinnittyneenä olemista’. Sitä se tarkoittaa edelleenkin, mutta lisäksi verbi on käynyt läpi kieliopillistumisprosessin, jossa siitä reanalyysin ja pragmaattisten implikatuurien konventionaalistumisen tietä on tullut välttämättömyyden ja pakon ilmaisin. Muistona esimodaalisesta merkityksestä verbiin on tarttunut sitkeä toisen käden tiedon konnotaatio, joka usein aktivoituu, kun pitää-verbiä käytetään modaalisissa tehtävissään. 

Tämä tutkimus käsittelee Mikael Agricolan tekstejä. Kääntäjänä Agricola oli sekä oman aikansa lapsi että moderni ammattilainen siinä mielessä, että hän pyrki ensisijaisesti kääntämään alkuperäiskielestä mutta käytti apunaan myös aikalaiskäännöksiä. Uuden testamentin osalta tämä tarkoitti, että kreikan lisäksi lähtöteksteinä oli latinan-, saksan- ja ruotsinkielisiä teoksia. Erityisesti ruotsinnokset, Thet Nyia Testamentet 1526 ja Gustav Vasas Bibel 1540–41, saivat näin ollen esikuvan aseman, ja Agricolasta tuli poikkeuksellisen intensiivisen kontaktikieliopillistumisen monikielinen agentti. 

Agricola käytti pitää-nesessiiviverbiä teoksissaan 4091 kertaa. Se oli käytännössä aina yksipersoonainen. Käytössä ovat preesens ja imperfekti sekä indikatiivi ja konditionaali. Nesessiivirakenteelle tunnusomaista mahdollisuutta genetiivisubjektiin Agricola käytti erityisesti persoonapronominien yhteydessä. Merkittävin ero nykykieliseen nesessiivirakenteeseen verrattuna oli objektinmerkintä: infinitiivin yksikölliset kokonaisobjektit olivat npäätteisessä akkusatiivissa, ikään kuin lauseessa ei nesessiiviverbiä olisikaan. Vaikutusalan kaventuminen on merkki pitää-verbin apuverbimäistymisestä. 

Fennistit tietävät yleisesti, että Agricolan teksteissä pitää suurelta osaltaan vastaa ruotsin skola-verbiä, ja se käy ilmi myös tästä tutkimuksesta. Silti vastaavuus ei ole täydellinen. Vaikka pitää-futuurin syntyminen skola-verbin kontaktivaikutuksena on selvää, Agricola myös usein poikkesi rutiininomaisesta käännösratkaisusta käyttämällä futuurin asemesta merkitsemätöntä preesensiä. Sanasanainen käännöstyyli oli syynä myös pitää-verbin semanttisesti tyhjään, toisteiseen käyttöön. Mahdollisuus tulkita propositio toisen käden tiedoksi on merkittävästi lisännyt pitää-verbin ilmaisuvoimaa. 

Kielikontaktin aiheuttama uudennos rakentuu kohdekielen omista aineksista ja muutos kohdistuu aluksi semantiikkaan. Tämä tutkimus jäljittää konstruktiokieliopin periaatteita soveltaen sen kontaktikieliopillistumisen mekanismin, jonka kautta pitää sai vaikutteita geneettisesti erialkuiselta käännösvastineeltaan. Pitää-verbin skola-verbiltä kopioima polysemia on viime kädessä sen lounaismurteisen, ei-implikatiivisen käytön motivoimaa. Kaksi kehityslinjaa eteni Agricolan suomessa uusiksi konstruktioiksi asti. Kielikontaktista seurasi, että 1500-luvulla