Luonnonvaraisten eläinlajien luokittelu hyödyllisiin ja haitallisiin on vanhaa perua. Ihmisen tiedetään luokitelleen lajeja lainsäädännössä näin jo keskiajalla, mutta merkkejä vastaavista luokitteluista löytyy kauempaakin historiasta. Kyseinen luokittelu pohjaa asenteisiin, jotka taas muotoutuvat eläimiin liittyvän tiedon ja tunteiden pohjalta. Luokittelun muutokset kertovat näin taustalla olevien asenteiden muuttumisesta. Näistä muutoksista voi löytää merkkejä juuri luonnonvaraisia eläimiä koskevan lainsäädännön kehittymistä tutkimalla, sillä muutosten yhtenä ilmentymänä on ollut lajisuojelun synty ja kehitys. Yhtä lailla muutoksen merkkejä voi nähdä myös julkisessa puheessa, ja tulevat säädösmuutokset eläinten asemaa koskien ovatkin monesti ennustettavissa julkisesti esitetyistä kannanotoista. Eläinasenteiden ja -luokittelun muutosten vastakohta ovat puolestaan ne lajit, joiden kohdalla onkin tapahtunut silmiinpistävän vähän. Ne ovat niitä hyödyllisinä tai haitallisina pidettyjä lajeja, joihin suhtautuminen pysyy likimain yhtä myönteisenä tai kielteisenä aikakaudesta toiseen. 

Tähän liittyen on tapahtunut vastaavasti myös eläinkantojen hallintaan ja käyttöön liittyvien sidosryhmien muuttumista – syntymisiä, erkaantumisia ja roolien muotoutumista. Teoriataustaan tukeutuen voidaan osoittaa sidosryhmien painoarvon vaihtelevan; toisilla sidosryhmillä on enemmän valtaa, kiireellisempi tarve ja hyväksytympi oikeutus vaikuttaa kantojen hallinnan ja käytön toteutumiseen kuin toisilla. Tilanteista ja eläinlajista riippuen nuo tekijät voivat ilmetä myös jopa laittomana toimintana. 

Väitöskirja koostuu edellä kuvattuun liittyen neljästä itsenäisestä tutkimuksesta, sekä niiden tulokset yhteen vetävästä pohdintaosiosta. Ensimmäisessä tutkimuksessa selvitetään Suomessa voimassa olleessa lainsäädännössä keskiajalta 1920-luvulle tapahtuneita eläinluokittelujen muutoksia. Toisessa tutkimuksessa tarkastellaan eläinsuojelijoiden, eläintieteilijöiden sekä metsästäjien julkaisemissa aikakauslehdissä niiden ilmestymisen alusta 1920-luvun loppuun esiintyviä julkisia kannanottoja luonnonvaraisten eläinlajien suojelun kehittymistä koskien. Kolmas tutkimus kuuluu ekologian alaan, ja kuvaa maasuurpetojemme kannankehitystä 1860-luvulta 1910-luvulle. Tätä tietoa ei ole ollut ennen tarjolla, ja tutkimus toimiikin ennen kaikkea taustatiedon lähteenä neljännelle tutkimukselle karhun ja suden kannankehityksen eroista ja niiden syistä 1800–1900 -lukujen vaihteessa sekä nykyisin. 

Tulosten valossa voi todeta, että ihmiselle koituviin välittömiin hyötynäkökohtiin perustuvaa lajisuojelua on ollut meillä lainsäädännössä aina. Ekologisiin vuorovaikutuksiin perustuvaan välilliseen hyötyyn sekä eläinlajien aineettomiin arvoihin nojaava suojelu alkoi puolestaan 1800-luvun puolivälin jälkeen. Tämän suojelun ennusmerkit ovat nähtävissä eri sidosryhmien julkisessa puheessa vuosisadan puolivälistä lähtien. Myös petoeläimiä koskevaa suojelukeskustelua on käyty jo kohta kaksi vuosisataa. Sidosryhmät erkaantuivat toisistaan vähittäin eikä niiden asema ollut niin vakiintunut kuin nykyisin. Samoihin aikoihin 1800- luvun jälkipuoliskolla tapahtuneeksi katsottu suurpetokantojen hupeneminen petovainon myötä on monisyisempi ja useamman taustatekijän tulosta, kuin monesti ajatellaan; on selvää, että susi on tuolloin määrätietoisesti vainottu liki kadoksiin, mutta karhun häviämistä ei tavoiteltu, vaan pikemminkin sen metsästysverotus vain oli liiallista. Ilveksen muutenkin helpohko pyynti vaikuttaa saaneen pontta suden häviämisen myötä, mutta kannustimena on karjavahinkojen estämisen ohella ollut myös lajin arvoturkis. Ahmakannan hupeneminen on ollut edellisiin verraten vähemmän suoraviivaista, vaikka kanta 1910-luvun puitteissa olikin jo liki loppuun pyydetty. 

Edellisten lisäksi pohdintaosiossa esitetään eläinlajien hyöty-/haittaluokittelun olevan varsin vanhaa perua ja jopa tarkasteltavissa evolutiivisessa aikamittakaavassa. Pohdinnan loppuosa keskittyy otsikon viittaaman mukaan kuvaamaan historiallisen kehityksen määräävää asemaa ihmiselle haitallisten lajien nykyisessä ja tulevassa kannanhoidossa. Erityisesti pohditaan vakiintuneen aseman saavuttaneen kokemusperäisen lajitiedon syrjäyttämisen vaikeutta, sekä paikallisten sidosryhmien ohittamatonta merkitystä haitallisten eläinlajien kannanhoidossa.