Tutkimus tarkastelee peruskoulu-uudistuksen
poliittista vastustusta vuosina 1966–1975 ja sen kiinnittymistä muuhun oikeistolaiseen,
sivistys- ja kulttuurilaitosten vasemmistolaistumista torjuneeseen aktivismiin.
Poliittisen oikeiston ja yksityisoppikouluväen näkökulmasta peruskoulu eli
kunnallinen yhtenäiskoulu toi mukanaan yhteiskuntajärjestystä koskevia uhkia.

Tähänastinen tutkimus ei
ole kiinnittänyt huomiota peruskoulun vastustusta leimanneisiin mielikuviin
koulu-uudistuksen yhteiskunnallisista, oikeistopiireissä enemmän tai vähemmän
vaarallisiksi ymmärretyistä tavoitteista. Tässä tutkimuksessa vastataan
historiantutkimuksen menetelmin kysymykseen, mitä peruskoulun poliittinen
vastustus oli, kuinka se kehittyi ja mihin se perustui. Lähdeaineistona
käytetään Kansallisarkiston yksityisarkistoja, valtiopäiväasiakirjoja, eduskunnan
arkistoa, puoluearkistoja sekä sanoma- ja aikakauslehtiä. 1960-luvun lopun
poliittiset ristiriidat kärjistyivät, kun Kokoomus ajautui oppositioon, vasemmistoyhteistyö
tiivistyi ja sisällissodan seurauksena lukkiutunut oikeistohegemonia niin
kutsutuissa vakiintuneissa instituutioissa purkautui. Lisäksi sävynsä
poliittiseen konfrontaatioon antoi vasemmiston käynnistämä valtiosääntöuudistus,
jossa eräänä keskeisenä kysymyksenä oli peruskoulu-uudistuksessakin esille
noussut ja oikeiston hyödyntämä omaisuudensuoja. Peruskoulun torjumisessa
keskeiseen rooliin asettui oikeistopoliittinen aikalaistulkinta vasemmistovaarasta
sekä sosiaali- ja verovaltion epäilyttävyydestä. Nämä tilannekuvat keskittyivät
”suomalaiselle elämänmuodolle” vieraaseen yleisvasemmistolaisuuteen,
ruotsalaisen sosialismin leviämiseen ja valtion virkakoneiston
vasemmistovetoiseen solutukseen.

Perinteinen oikeisto
vieroksui sosiaali ja verovaltion politiikkaa, johon kunnallinen yhtenäiskoulu
liitettiin. Koulutuspolitiikassa oikeisto, yksityisoppikouluväki ja myöhemmin elinkeinoelämäkin
yrittivät rakentaa ei-sosialistista rintamaa vasemmiston torjumiseksi.
Yksityisoppikouluväki riitautti vuonna 1968 päätetyn koulujärjestelmälain toimeenpanon
korostamalla yksityisoppikoulujen ”lakimääräistä valintaoikeutta”. Kun tämä strategia
yksityisoppikoulujen puolustamiseksi epäonnistui, kouluoikeisto tulkitsi
ei-sosialistisen puoluerintaman kärsivän hajaannuksesta. Tältä pohjalta katsottiin,
että Suomi voisi siirtyä lainsäädäntötein hitaasti ja Ruotsin esimerkkien
tavoin kohti sosialismia.

Vasemmistovetoiset
lainsäädäntöhankkeet yhdessä kulttuurielämän ja kansallisten historiakuvien
murroksen kanssa syvensivät oikeistopiirien kokemusta sosialismin salakavalasta
leviämisestä ja niin kutsuttujen perinteisten arvojen hämärtymisestä. Tältä pohjalta
syntyi myös erilaista elinkeinoelämän tukemaa oikeistolaista aktivismia, muun
muassa Vapaan koulutuksen tukisäätiön aktivoituminen vuosina 1973–1974.
Oppikoululaitoksen omistuskysymys mahdollisti valtiosääntöpolitiikan ja
omaisuudensuojan hyödyntämisen kunnallisen yhtenäiskoulun torjumisessa, mikä toi
oikeuskansleri-instituution, tuomioistuimet ja perustuslait osaksi koulukeskustelua.

Yksityisoppikouluväki ja
perinteinen oikeisto liittivät yksityisoppikoulujen puolustamisen ja
valtiopäiväjärjestyksen päätöksentekosäännöt vasemmiston patoamiseen. Oikeiston
argumentaatio yksityisoppikoulujen valintaoikeudesta ja omaisuudensuojasta oli
äärimmäisen kiistanalainen vuoden 1968 koulujärjestelmälaissa. Kunnallisen
yhtenäiskoulun vastustajat vetosivat kansainvälisiin sopimuksiin ja Suomen
perustuslakeihin, joiden varassa reformi kuvattiin ihmisoikeussopimusten ja
Suomen oikeusjärjestyksen vastaisena. Oikeusjärjestyksen ajateltiin
mutkattomasti suojaavan yksityisoppikoulujen säilymistä ja vanhempien
valinnanvapautta. Lisäksi juridisesta argumentaatiosta etsittiin perusteita
yksityisoppikoulujen puolustamisen ja peruskoulun torjumisen ”epäpoliittisuudelle”.