Väitöskirja käsittelee naisten itsemurhia vuosien 1869–1910 välisessä Suomessa. Tutkimuksessa kysytään, miten ja millaisiksi ilmiöiksi naisten itsemurhat muotoutuivat ruumiinavausten ja oikeudenkäyntien muodostamissa tuomioistuinprosesseissa. Tutkimuksen lähdeaineisto koostuu naisten itsemurhia käsittelevästä aineistosta, 725 ruumiinavauspöytäkirjasta ja 105 oikeudenkäyntipöytäkirjasta. 

Aiemmasta tutkimuksesta poiketen itsemurhia tarkastellaan fyysikko-filosofi Karen Baradin toimijuusrealismin viitoittamana diskursiivisina ja kulttuurisina mutta myös materiaalisina ja ei-inhimillisiä ulottuvuuksia sisältävinä ilmiöinä. Materia ja ei-inhimilliset tekijät ymmärretään itsemurhien muotoutumiseen vaikuttaneina toimijoina. 

Väitöskirja osoittaa, että itsemurha oli medikalisoitunut teko ja että oikeuslääketiede oli 1800-luvun jälkipuolella vakiinnuttamassa rooliaan oikeusjärjestelmän elimellisenä osana. Itsemurhat olivat myös sukupuolittuneita ja luokittuneita ilmiöitä. Naisten itsemurhia selitettiin eri tavoin kuin miesten, minkä lisäksi oikeudessa käsiteltiin lähinnä alaluokan itsemurhia, jolloin itsemurha määrittyi alaluokkaiseksi ilmiöksi. Myös itsemurhaselitykset olivat luokittuneita.

Väitöskirja haastaa historian ihmiskeskeisyyden ja osoittaa, että itsemurhien kaltaiset historian ilmiöt ovat tulosta prosesseista, joihin ihmisten lisäksi osallistuvat materia ja ei-inhimilliset toimijat. Itsemurhat muotoutuivat tuomioistuimissa materian ja diskurssin, inhimillisen ja ei-inhimillisen kytkeytymisissä. Kuolemien muotoutumiseen ja tuomioistuinprosessien kulkuun vaikuttivat sään, ruumiiden, sairauksien, kipujen, pimeyden, sormuksien ja kokaiinin kaltaiset, materiaaliset ja ei-inhimilliset toimijat. Itsemurha ei näin ollen palautunut yksinomaan psyykeen vaan hahmottui osin ei-inhimilliseksi ja materiaaliseksi ilmiöksi.