Perusterveydenhuollon lääkärikäynneistä 40 % tehdään kivun vuoksi (1). Akuutti toimenpiteisiin tai vammoihin liittyvä kipu on pitkittyessään hoitokomplikaatioiden, toipumisen viivästymisen ja lisääntyneen sairaalahoidon tarpeen riskitekijä. 20−40 % väestöstä kärsii kroonisesta kivusta ja valtaosalla kivun intensiteetti on keskivaikea tai vaikea (2, 3). Krooninen kipu − paitsi että murentaa välittömästi työ- ja toimintakykyä − aiheuttaa jatkuessaan laaja-alaisia sekundaarisia ongelmia, jotka ilmenevät unettomuutena, masennuksena, ahdistuneisuutena, endokriinisen ja immunologisen järjestelmän ja aivojen rakenteen muutoksina (4,5). Lähes puolet kroonisista kipupotilaista raportoi lääkehoidon vasteen riittämättömäksi, ja 70 % ilmoittaa käyttävänsä myös lääkkeettömiä hoitoja (2). Tämän ja opioidien merkittävän haittavaikutusriskin vuoksi kipututkijoiden mielenkiinto on lisääntyvästi kohdistunut lääkkeettömien kivunhoitomenetelmien kriittiseen arviointiin, ja lääkkeettömien hoitojen merkitystä korostetaan myös tuoreimmissa kivun hoitosuosituksissa.